"Ne annan empimättä", vastasi Edward, heittäen pöydälle lompakkonsa ja muistikirjansa; "joukossa on vain yksi, jonka soisin saavani pitää."
"Enpä luullakseni voi suostua mihinkään ehtoihin, mr. Waverley."
"No, saatte siis lukea sen, sir, ja kun sillä ei voi olla mitään merkitystä, niin pyydän sitä takaisin."
Hän otti povestaan erään runon, jonka Flora Mac-Ivor oli sepittänyt uljaasta kapinasankarista Woganista ja lahjottanut muistoksi hänelle. Majuri luki sen äänetönnä, kirjotutti kirjurillaan siitä jäljennöksen ja antoi surumielisen vakavana Edwardille takaisin paperilapun.
Suotuaan vangille — jollaisena sankariamme nyt oli pidettävä — kohtuullisen harkinta-ajan, ryhtyi majuri Melville jälleen kuulusteluunsa, ja kun mr. Waverley näkyi olevan vastahakoinen ylimalkaisille kysymyksille, niin hän päätti mennä niin yksityiskohtaisiin seikkoihin kuin ohjeensa sallivat. Apulaiselleen hän saneli kysymysten ja vastausten sisällön, pöytäkirjaan merkittäväksi.
"Tunsiko mr. Waverley erään Humphry Houghtonin, aliupseerin Gardinerin rakuunarykmentissä?"
"Kyllä; hän oli kersanttina joukossani, ja setäni alustalaisen poika."
"Aivan oikein — ja oli melkoisessa määrässä saavuttanut luottamuksenne, sekä vaikutti paljon tovereihinsa?"
"En ole milloinkaan tullut tilaisuuteen osottamaan luottamustani hänen arvoiselleen henkilölle", vastasi Waverley. "Pidin kersantti Houghtonista kuten älykkäästä, toimekkaasta nuoresta miehestä ainakin, ja luullakseni oli hän samasta syystä toveriensa suosiossa."
"Mutta teillä oli tapana", intti majuri Melville, "käyttää tätä miestä välittäjänä sellaisten kanssa, jotka olivat tarjokkaina saapuneet osastoonne Waverley-Honourin alueelta?"