Rouva Bethune Baliolin muistiinpanot alkavat seuraavasti:
Siitä on kolmekymmentäviisi tai kenties lähemmä neljäkymmentä vuotta, kun läksin lyhyelle Ylämaan kierrokselle, kuten sellaista retkeilyä siihen aikaan määriteltiin, huojentaakseni alakuloisuutta, joka johtui perheessäni paria kolmea kuukautta aikaisemmin sattuneesta raskaasta kuolemantapauksesta.
Tuollainen matka oli tullut jossain määrin muotiin; mutta vaikka sotilastiet olivat oivallisia, oli mukavuuksista niin suuri puute, että sen suorittamista pidettiin pikku seikkailuna. Sitäpaitsi, vaikka tuo Skotlannin tunturiseutu nyt on yhtä rauhallinen kuin mikään osa Yrjö-kuninkaan valtakuntaa, herätti se nimi vieläkin kauhua, kun oli elossa niin monia vuoden 1745 kapinan[2] näkijöitä. Useakin tunsi epämääräistä pelkoa, katsellessaan Stirlingin ylänteiltä pohjoista kohti, missä mahtava vuorijono kohoaa kuin tummana vallina kätkemässä kansaa, joka puvultaan, tavoiltaan ja kieleltään oli vielä suuresti erilainen kuin heidän alamaalaiset maanmiehensä.
Minä puolestani kuulun sukuun, joka ei kovinkaan herkästi joudu pelkästään mielikuvituksesta johtuvaan arkailuun. Minulla oli joitakuita ylämaalaisia heimolaisiakin, tunsin useita sikäläisiä huomattavia perheitä, ja pelottomana läksin taipaleelle, vaikka minulla oli kumppaninani ainoastaan Alice Lambskin, kamarineitoni.
Mutta olihan minulla opas ja ohjaaja melkein yhtä pätevä kuin Suurisydän "Kristityn Vaelluksessa", nimittäin kyytimies Donald MacLeish, jonka sain Stirlingissä samalla kun vuokrasin vantteran kaksivaljakon, yhtä vakaan kuin Donald itse, vetämään vaunujani, seuranaistani ja minua minne vain mieleni teki.
Donald MacLeish kuului sellaiseen kyyditsijäin rotuun, jonka lienevät jo syrjäyttäneet käytännöstä postivaunut ja höyrylaivat. Heitä tavattiin pääasiallisesti Perthissä, Stirlingissä ja Glasgow'ssa, missä matkustavaiset tai matkailijat tavallisesti vuokrasivat heidät hevosinensa liikematkoja tai huviretkiä varten, joita tahtoivat tehdä geeliläisessä maassa. Tämä luokka henkilöitä vastasi jokseenkin samaa käsitettä kuin ulkomaisissa matkailupaikoissa conducteur, myöskin saattoi sen edustajaa verrata brittiläisen sotalaivan yliluutnanttiin, joka omalla tavallaan seuraa tolaa, mitä kapteeni käskee hänen noudattaa. Kyytimiehelle selitettiin kierroksen pituus ja mitä kosketuskohtia siihen haluttiin kuuluviksi, ja mies kykeni mitä parhaiten määräämään levähdys- tai virkistyspaikat sekä pitämään kunnollista huolta siitä, että ne valittiin kyydittävän mukavuutta ajatellen ja mielenkiintoisiin käynteihin soveltuvasti.
Tuollaisen henkilön pätevyysehdot olivat niin ollen paljoa vaativampia kuin kievaripojan, joka pariin kertaan päivässä ajaa samat kymmenisen virstaa. Donald MacLeish kykeni kätevästi korjaamaan mitä tahansa tavallisia hevosilleen tai vaunuille sattuvia tapaturmia; hän osasi, missä tuli rehusta puute, pitää elukoita virkkuina sellaisilla vastikkeilla kuin ohra- ja hernekakuilla, ja lisäksi oli hän tietopuolisesti kehittynyt mies. Hän oli yleiseen perehtynyt maan perintämuistoihin, samottuaan sitä kovin ahkerasti ristiin ja rastiin, ja jos häntä rohkaistiin — sillä Donald oli mitä säädyllisimmän sulkeutunut seuralainen — osotti hän mielellään huomattavimpien heimotaisteluiden paikan ja kertoi merkillisimpiä tarinoita, joita liittyi taipaleen nähtävyyksiin.
Miehen ajattelussa ja haastelussa oli jotakin erikoista — hänen muistelmiensa ollessa omituisena vastakohtana kyytimiehen ammattiin kuuluvalle tietorikkaalle käytännöllisyydelle — mikä sai matkan hänen kanssaan keskustelemalla joutumaan kylläkin hupaisesti. Päällepäätteeksi oivalsi Donald kaikki arkiolon tarpeelliset seikat näillä alituiseen kulkemillansa tienoilla. Hän tiesi päivälleen sanoa, milloin toimitettaisiin vuonanteurastus Tyndrumissa tai Glenuiltissa, jotta muukalaisella olisi jonkun verran mahdollisuutta tulla ravituksi kuin kristitty, ja täsmälleen osasi hän mainita viimeisen talon, mistä oli saatavissa vehnäleipää, niiden ohjaukseksi, jotka eivät olleet tutustuneet ohrakyrsien maahan. Hän tunsi taipaleen jokainoan virstan ja pystyi tuumalleen määräämään, mistä kohti toinen puoli ylämaalaista siltaa oli kulkukelpoinen ja mistä alkoi sen ehdottomasti vaarallinen sivu.
Sanalla sanoen ei Donald MacLeish ollut ainoastaan uskollinen saattolaisemme ja sävyisä palvelijamme, vaan myöskin nöyrä ja avulias ystävämme, enkä luule koskaan saaneeni niin järkevää ja älykästä opasta, vaikka olenkin koetellut Italian puolisivistynyttä ciceronea, puheliasta ranskalaista palatsipalkollista ja Espanjan muulinajajaakin, joka ylpeilee turkinvehnä-leivästään ja jonka kunniallisuutta on vaarallinen epäillä.
Liikkeemme olivat luonnollisesti Donaldin hoivattavina, ja useinkin sattui kauniilla säällä, että me pidimme mieluisampana pysähtyä lepuuttamaan hänen hevosiansa missä ei ollut mitään vakituista kievariakaan ja nauttia virvokkeemme kallioseinustalla vesiputouksen äärellä tai lähteen partaalla, jonka vehmaalla nurmikolla loisteli monilajisia metsäkukkia. Donaldilla oli silmää tuommoisille paikoille, ja vaikka hän ei varmastikaan ollut koskaan lukenut "Gil Blasia" tai "Don Quixotea", valitsi hän kuitenkin sellaisia poikkeuspaikkoja kuin Le Sage tai Cervantes olisivat kuvanneet.