"No entäs vielä?" sanoi kuvernööri, vääntäen nääveleitään.
"Auringon mennessä mailleen," jatkoi sotamies, "katselin minä ympärilleni, hakeakseni lepopaikkaa yöksi; mutta niin pitkälle kuin silmäni kantoivat, ei näkynyt vähintäkään asuntoa. Minä näin tulevani pakoitetuksi makaamaan paljaalla kentällä, reppuseni pään alustana; mutta teidän ylhäisyytenne on vanha soturi ja tietää, että sodassa olleelle yösija semmoinen ei ole mikään suuri onnettomuus."
Kuvernööri nyökäytti päätään suostumukseksi, ottaen nenäliinansa miekankahvasta, huiskiaksen nenänsä ympärillä surisevaa kärpästä pois.
"No niin, tehdäkseni pitkän jutun lyhyeksi," jatkoi sotamies, "niin ponnistin useita peninkulmia eteenpäin, kunnes tulin sillalle, joka meni syvän ojan yli, jossa lirisi vähäinen kesähelteen miltei kuivaama puro. Sillan päässä oli Maurilainen torni, jonka yläpuoli oli kokonansa rapistunut, mutta holvi perustuksessa oli hyvästi säilynyt. Tässäpä, ajattelin minä, on hyvä lepopaikka; menin sitten purolle ja join oiva lailla, sillä vesi oli puhdasta ja hyvää, ja minulla oli polttava jano; sitten avasin laukkuni, otin yhden laukan ja muutamia korppuja, joissa kaikki ruokavarani olivat, istuin kivelle puron partaalle ja aloin illastella, jonka tehtyäni aioin panna tornin holviin maata; ja se oliskin ollut komea yömaja sotamiehelle, joka nyt juuri sodasta palasi, niinkuin teidän ylhäisyytenne, joka on vanha sotija, hyvin ymmärtää."
"Olenpa kyllä päivinäni saanut tyytyä huonompaankin," sanoi kuvernööri, sitoen nenäliinansa miekankahvaan jälleen.
"Hyvässä rauhassa korppuani pureskellessani," jatkoi sotamies, "kuulin jotain liikkuvan holvissa; minä kuuntelin — se oli kavion kuminata. Sitten tuli muutamasta ovesta tornin alapuolessa, puron partaan luona, eräs mies ulos, joka talutti isoa ja vahvaa oritta ohjista. En tainnut tähtein valossa selvästi nähdä kuka hän oli. Näytti vähän epäluulon alaiselta, että tällä autiolla, yksinäisellä paikalla kupsi mies tornin jäännösten vaiheilla. Kenties oli hän vaan vaeltaja, niinkuin minäkin; kenties oli hän salakuljettaja taikkapa bandolero'kin. Mitäpä se minuun koski? Kiitos taivaan ja köyhyyteni, minulla ei ollut mitään menettää, sentähden istuin alallani, leipäkannikkaani nakerrellen. Hän talutti oriin vedenpartaalle, ihan likelle sitä paikkaa missä minä istuin, niin että minulla oli oikein hyvä tilaisuus katsella häntä vähän likemmältä. Hämmästyksekseni näin minä hänen olevan Maurilaisessa puvussa, teräs-paidassa ja kiilloitettu kypäri päässä, sen mukaan kuin voin nähdä tähtien valon siitä heijastuessa. Hänen hevosensakin oli Maurilaiseen laatuun huoliteltu, isoilla, leveillä jalustimilla. Niinkuin sanoin, hän vei sen purolle, johonka eläin pisti päänsä melkein korvia myöten ja joi, niin että luulin sen halkeavan.
"'Toveri,' sanoin minä, 'hevosesi juopi vankasti; se on hyvä merkki, kun hevonen pistää päänsä syvälle veteen.'
"'Tottapa juonee,' vastasi hän Maurilaisella murteella; 'siitä on kokonainen vuosikausi, kun hän viimeksi joi.'
"'Sant Jagon puolesta,' sanoin minä, 'sepä käy edelle kameeleistakin, joita olen Afrikassa nähnyt. Mutta käypäs tänne, oletpa kuin sotamies — tahdotko istua ja käydä sotamiehen atriaan osalliseksi?' Kumppania kaipasinkin tällä yksinäisellä paikalla, ja minä pidin tuon uskottoman hyvänäni. Ilmankin sotamies, niinkuin teidän ylhäisyytenne tietää, ei juuri paljon kysy matkakumppanin uskonnosta, ja kaikkein maiden sotamiehet ovat rauhan aikana tovereita."
Kuvernööri nyökki taas suostumusta.