"Teidän ylhäisyytenne tekee niinkuin tahtoo," sanoi vanki ei mistään milläänkään. "Kiitollisuudella olen teidän ylhäisyydeltänne vastaanottava jokaisen mukavuuden, jota linna tarjoo. Sodassa ollut sotamies ei ole, niinkuin teidän ylhäisyytenne hyvin tietää, tarkka yömajansa suhteen; jos saan siistin vankeuden ja säännölliset atriani, niin ehkäpä tulen menestymään. — Ainoa mitä pyydän on, että teidän ylhäisyytenne, paljossa huolenpidossaan minusta, ei unhottais linnaa eikä vihjausta jonka olen antanut vuorten aukkoin kiini-muuraamisesta."
Tähän tämä kohtaus loppui. Vanki vietiin lujaan vankeuteen punaisessa tornissa, hevonen hänen ylhäisyytensä talliin ja ratsastajan kukkaro pantiin hänen ylhäisyytensä arkkuun. Tämä viimeinen seikka tosin arvelutti munkkia, joka kysyi, eikö nuot pyhät kalut, jotka silminnähtävästi olivat jostain kirkosta varastetut, olisi kirkon talteen annettavat; mutta koska kuvernööri virkahti kovin lyhyesti tästä asiasta ja oli rajaton vallitsija Alhambrassa, heitti munkki hyvin viekkaasti koko keskustelun siksensä, mutta päätti ilmoittaa koko tapauksen Granadan ylhäisemmälle papistolle.
Ymmärtääksemme vanhan kuvernööri Mancon vilkkaat tuumat ja toimet, meidän täytyy tietää, että Alpuxarra-vuorilla likellä Granadaa siihen aikaan liikkui rosvojoukko, jonka johtajana oli eräs rohkea veitikka nimeltä Manuel Borasco, joka tavallisesti rosvosi maaseuduilla ja monenlaisissa valepuvuissa luikahteli kaupunkiinkin, onkimaan tietoja kauppatavarain lähetyksistä eli lihavilla kukkaroilla varustetuista matkustajista, joita hän sitten vaani kaukaisissa ja yksinäisissä vuorensolissa. Nämät rohkeat ja usein uudistetut pahatteot olivat tarkkauttaneet hallituksen huomiota, ja useiden kaupunkien päälliköt olivat saaneet käskyn pitää varansa ja otattaa kiini epäluulon alaiset kukiaimet. Kuvernööri Manco oli, tuon pahan maineen tähden, jossa hänen linnansa, oli, erittäin innollinen, eikä epäillyt että hän nyt oli saanut kiini jonkun tuohon joukkoon kuuluvat peljättävän uskalikon.
Sillä välin juttu levisi ja joutui puheen aineeksi, niin linnassa kuin koko Granadan kaupungissakin. Nyt tiettiin sanoa, että mainio Manuel Borasco, Alpuxarra-vuorten kauhu, oli joutunut vanhan kuvernööri Mancon kynsiin ja että tämä oli salvannut hänet punaiseen torniin, ja jokainen, jolta Borasco oli jotain ryöstänyt, riensi nyt sinne katsomaan tuota konnaa. Punainen torni on, niinkuin jokainen tietää, erillään Alhambrasta, yksinäisellä kunnaalla, syrjässä isolta linnan tieltä. Ulkomuuria ei ollutkaan, vaan vahti liikkui edes takaisin tornin ulkopuolella. Akkuna siinä huoneessa, jossa vanki oli salvattuna, oli vahvalla rautaristikolla varustettu, ja siihen näkyi eräs vähäinen avonainen kenttä. Tänne nyt kunnon Granadalaiset riensivät vankia katsoa älläilemään, juurikuin nauravaa, menaserian häkistä irvistelevää hyeinaa. Ei yksikään tuntenut häntä kumminkaan Manuel Borascoksi, sillä tämä hirmuinen rosvo oli julmista kasvoistaan kuuluisa, eikä hän ensinkään niinkuin tämä vanki kavalasti karsastanut. Eikä vaan kaupungista, vaan kaikista maan ääristä tultiin häntä katsomaan, ja alhaisempi väestö alkoi vähitellen penkoa, eikö hänen kertomuksessaan olis jotain perääkin. Että Boabdil sotajoukkonsa kanssa oli vuoressa salvattuna, oli vanha satu, jonka useat vanhimmista asukkaista olivat isiltään kuulleet. Joukottain meni nyt ihmisiä Auringon-vuorelle, eli oikeammin Pyhän Elenan vuorelle, hakemaan sotamiehen mainitsema luolaa, ja he kurkistelivat ja tähystelivät tähän pimeään rommakkoon, joka, tiesi kuinka pitkälle vuoren sisään menevä, vielä on tänäkin päivänä olemassa, ja jota kansan muinaistaruissa luullaan Boabdilin maanalaisen asunnon oveksi.
Alhaisempi kansa vähitellen mielistyi sotamieheen. Rikoksen harjoittaja vuoritienoossa ei ole ensinkään niin vihattu ihminen Hispaniassa, kuin ryöväri on muissa maissa; päinvastoin, hän on jonkunlainen ritarillinen luonne alhaisempain säätyluokkain silmissä. Myös ovat alhaisemmat luokat aina halulliset moittimaan ylhäisempäin tekoja, ja moni alkoi nyt napista kuvernööri Mancon ankaroista toimenpiteistä ja pitämään vankia marttyrinä.
Muutenkin oli tämä sotamies lystillinen ja iloinen veitikka, jolla itsekullekin hänen akkunaansa lähestyvälle oli joku leikkipuhe, ja jokaiselle naiselle joku ystävällinen sana varalla. Myös oli hän ymmärtänyt hankkia hänellensä vanhan kitarrin, ja hän istui akkunassaan ja lauloi kertoma- ja rakkauden lauluja, suureksi huviksi lähistön naisille, jotka iltasilla keräysivät paikalle ja tanssasivat boleroa hänen kitarrinsa mukaan. Hän siistasi kiherän partansa oikein sieväksi, ja hänen päivettyneet kasvonsa kelpasivat hyvin kaunottarien silmissä, ja kuvernöörin siivollinen palvelustyttö sanoi mahdottomaksi vastustaa hänen karsastavaa katsettansa. Tämä hyväsydäminen tyttö oli jo ensi alusta osoittanut hellää osanottavaisuutta hänen kohtaloonsa, ja sittenkun hän turhaan oli ahkeroinut hellyttää kuvernööriä, keksi hän keinoja miten salaa voisi lievittää hänen kovaa vankeuttansa. Joka päivä vei hän vangille muutamia lohdutuksen muruja, jotka olivat pudonneet kuvernöörin pöydältä, taikka salaa otetut hänen ruokakammiostaan, ja välistä jonkun ilahuttavan pullosen hyvää Val de Pennas viiniä taikka valion hyvää Malagaa.
Tätä kavallusta ollessa juuri vanhan kuvernöörin linnan keskuksessa, uhkasi hänen vihollistensa joukossa linnan ulkopuolella ilmeinen sota syttyä häntä vastaan. Tuon kullalla ja hohtokivillä täytetyn pussin seikkaa, joka löydettiin luullun rosvon lakkarista, kerrottiin Granadassa hyvinkin paljon liikoja pannen. Hetikohta pani kuvernöörin henkivihollinen, kenraali, riidan aluskunnallisesta tuomio-oikeudesta alkuun. Hän väitti vangin otetun kiini ulkopuolella Alhambran aluetta. Hän vaati siis astioita ja vangin luona tavattuja spolia opima (saalista) hänelle annettaviksi. Koska suur-inkvisitorikin munkin kautta oli saanut tiedon pussissa olleista risteistä ja muista pyhistä kapineista, vaati hän kanteen-alaista, kirkonvarkauteen syyllisenä, haltuunsa, ja väitti saalista kirkolle tulevaksi, mutta ruumista ensi roviolla poltettavaksi. Kiista oli kiivas; kuvernööri raivosi ja vannoi, että ennenkuin hän vangin luotansa antaisi, hän Alhambrassa hirtättäisi hänet vakoilijana, joka oli linnan alueella kiini otettu.
Kenraali uhkasi lähettää joukon vartijaväkeään siirtämään vankia punaisesta tornista kaupunkiin. Suur-inkvisitorin näkyi niinikään tekevän mieli lähettää muutamia pyhän tuomio-istuimen palvelijoita. Tieto näistä hankkeista tuli hiljan yöllä kuvernöörin korviin. "Antaa niiden tulla," sanoi hän, "he tapaavat minut valmiina; varhain sen täytyy aamulla noustu, joka tahtoo hätäyttää vanhan soturin." Hän antoi heti käskyn että vanki, päivän koitolla, hyvin aikaisin aamulla, oli siirrettävä vankeuteen Alhambran muurien sisällä. "Ja kuulesta, lapseni," sanoi hän tuolle siivolliselle tytölle; "koputa oveani ja herätä minut ennen kukon kuulumaa, niin että saan katsoa että kaikki käy oikein."
Päivä koitti, kukko lauloi, mutta ei kukaan koputtanut kuvernöörin ovea. Aurinko kohosi vuoren kukkulain yli ja paistoi kuvernöörin akkunasta sisään, ennenkuin hänet aamu-unistaan herätti tuo vanha kapraali, joka seisoi hänen edessään katsannolla, johon kauhistus oli kuvautuneena.
"Hän on poissa! Hän on mennyt tiehensä!" huusi kapraali, tuskin hengittää voiden.