Jo viimein kuuli hän ihmisen käynnin kuminaa ja näki pimeiden, varjoisten puiden välitse jotain, kuin kuorma-eläimen kaltaista, tulevan tietä alas. Vesi valahti lihavan munkin suuhun, kun hän ajatteli, minkä puttisen hän tekisi tuolle kunnon Lopelle.
Hän köytti kaapunsa helmat ylös, köyristeli kuin rottaa vaaniva kissa, ja odotti tässä asennossa kunnes hänen saaliinsa oli hänen edessään, jolloin hän hyömäsi lehväisestä lymypaikastaan, pani toisen kätensä lautaselle, toisen lavalle, teki hyppäyksen, josta olis ollut kunnia taitavimmallekin tallimestarille, ja istui kahda reisin aasin selkään. "Ahah!" sanoi patvinen munkki, "nytpä nähdään kukaan paraiten leikin osaa." Hän oli juuri ennättänyt sanoa nämät sanat, kun aasi alkoi potkia, kavahti pystyyn, teki hypyn ja sitten karkasi täyttä laukkaa alas vuorta. Munkki koetti pidättää eläintä, mutta turhaan. Se juoksi kalliolta kalliolle, pensaan yli toiseen; munkin kaapu repesi palasiksi ja liehui tuulessa; hänen ajeltu päälakensa sai monen kovan kolauksen puiden oksilta ja monen naarman pensaikossa. Lisäksi kauhistukselleen ja surkeudelleen, näki hän seitsemän yhdellä kaulaimella yhdistettyä, täyttä voimaa haukkuvaa koiraa kintereillään, ja näki nyt mutta hiljan, että hän tosiaankin oli noussut hirmuisen Belludon selkään.
Eteenpäin he nyt mennä suhkivat, tuulen nopeudella, pitkin suurta tietä, Plaza Nuevan yli, pitkin Zacatinia, Vivairamblan sivuitse — ei ikänä ole metsästäjät ja koirat mokomaa vauhtia lentäneet eli noin helvetin lailla elamoineet. Turhaan huusi munkki kaikkia annakan pyhimyksiä ja päällisiksi pyhää Neitsyttä avukseen; aina kun hän mainitsi sellaista nimeä, se vaan vaikutti kuin oiva kannuksen isku, ja seuraus oli se, että Belludo teki hyppäyksiä korkeita kuin huoneet. Koko sen yön lenteli onneton pater Simon tällä lailla edes takaisin, ja minne ei olis tahtonutkaan, kunnes jokainen nikama hänen ruumiissaan oli kuin möyhennettynä, ja hän ratsastuksesta oli tullut niin haavoihin ja niin runnelluksi, että sitä tuskin käy selittäminen. Taas tuli lähtö Vivairamblan, Zacatinin, Plaza Nuevan yli ja tietä myöten kaivoille, ja nuot seitsemän koiraa ulvoivat ja haukkuivat, hyppivät ylös ja näykkivät peljästyneen paterin kantapäitä. Ensimmäinen aamusäde pilkoitti heidän tornin luoksi saapuessaan; täällä alkoi aavehevonen kovasti potkia, heitti munkin kuperkeikkaa ilmaan ja karkasi, nuot helvetilliset vitjaskoirat kintereillä, synkkään holviin, ja sikeä hiljaisuus seurasi tätä huumaavata hälinätä.
Onko milloinkaan mokomaa pirullista puttista millekään munkilta tehty? Eräs talonpoika, joka päivänkoitolla meni työhönsä, löysi onnettoman pater Simonin tornin juurella pitkänään, erään viikunapuun alla, mutta niin ruhjottuna ja muokattuna, ettei kyennyt puhumaan eikä liikkumaan. Hän vei hänet kaikella huolellisuudella ja huomaavaisuudella hänen kammioonsa, ja maine levisi, että rosvot olivat häntä hätyyttäneet ja rääkänneet. Pari päivää kului, ennenkuin hän taas taisi jäseniään käyttää; kuitenkin hän lohdutti mieltänsä sillä ajatuksella, että vaikka hevosaasi aarteen kanssa oli päässyt menemään, hän toki oli saanut näpistää itselleen hyvän osan tuosta pakanallisesta saaliista. Kun hän taas kykeni liikkumaan, oli hänen ensimmäinen huolensa katsoa vuoteen alle, jonne hän oli kätkenyt myrttiseppeleen ja ne nahkakukkarot kultinensa, jotka hän oli peijannut Sanchezin hurskaalta vaimolta. Mutta kuinka suuri oli hänen kauhistuksensa, nähtyänsä, että seppele ei ollutkaan muu kuin lakastunut myrttiseppele, ja että nahkakukkarot olivat täynnä hietaa ja soraa!
Pater Simon oli, vaikka haikeasti murheissaan, siksi viisas että piti suunsa kiini, koska salaisuuden ilmisaattaminen vaan olis tehnyt hänet ihmisten naurettavaksi ja tuottanut hänelle rangaistuksen hänen esimiehiltään. Vasta monta vuotta sen jälkeen, kuolinvuoteellaan, ilmoitti hän rippi-isälleen yöllisen ratsastuksensa Belludolla.
Lope Sanchezista el ollut, pitkään aikaan siitä kun hän oli Alhambrasta lähtenyt, minkäänlaisia tietoja. Häntä aina muisteltiin iloisena seuramiehenä, vaikka tuosta mielikarvaudesta ja raskasmielisyydestä, jota hän vähää ennen salamielistä lähtöään oli käytöksessään osottanut, luultiin saattavansa päättää, että köyhyys ja onnettomuus saattivat hänet tuohon hurjaan päätökseen. Muutamia vuosia sen jälkeen tuli eräs hänen ystävänsä, eräs invaliiti Malagassa, vaunuilla, joiden eteen kolme paria hevosia oli valjastettu, kumoon paiskatuksi ja vähällä yliajetuksi. Vaunut pysähtyivät; vanha, komeasti puettu herra, miekka vyöllä ja hius-pussikko niskassa, astui ulos invaliitia auttamaan. Kuinka suuri oli tämän hämmästys, kun hän tuon ylhäisen herran tunsi vanhaksi ystäväkseen Lope Sancheziksi, joka juuri silloin oli viettänyt tyttärensä häitä erään grandin (ylimyksen) kanssa, joka oli maan ensimmäisiä.
Vaunuissa istui nuori parikunta. Niissä oli niinikään rouva Sanchez, josta oli tullut pyöreä kuin tynnyri, ja joka nyt oli suljilla ja hohtokivillä, helmi- ja timantti-kaulanauhoilla, sormuksilla joka sormessa koristettu, ja niin loistavassa leningissä, että Saban kuningattaren ajoilta asti ei sen vertaista ole nähty. Pieni Sanchica oli nyt kasvanut rouvaksi, ja hänen hemmestään ja ihanuudestaan päättäen häntä olis saattanut luulla herttuattareksi, niinpä prinsessaksikin. Hänen vieressään istui ylkä — jotensakin ikäloppu, pieni ja hoikkasäärinen mies; mutta tämäpä juuri todisti hänen olevankin oikeata aatelista verta — sillä oikea Hispanialainen grandi on harvoin kahta kyynärää pitempi. Äiti oli tämän naimisen aikaansaattanut.
Rikkaus ei ollut turmellut kunnon Lopen sydäntä. Hän piti vanhaa toveriaan useita päiviä luonansa, kestitsi häntä kuin kuningasta, otti hänet mukaansa näytelmiin ja sonninpuskiaisiin, ja lähetti hänet sitten, onnellisena ja iloisena, hänen kotiinsa jälleen, lihava rahapussi muassa häntä itseään varten, ja toinen jaettavaksi hänen vanhoille ystävilleen Alhambrassa.
Lope sanoi syyksi rikkauteensa aina, että hänellä oli ollut rikas veli, joka oli kuollut Amerikassa ja perinnöksi jättänyt hänelle vaskikaivoksen; mutta Alhambran viekkaat juorulaukut väittivät, että hänen rikkautensa alku ei ollut muu kuin se seikka, että hän oli keksinyt Alhambran kahden alabasteri-immen säilyttämän salaisuuden. On huomattu, että nämät kaksi oikein vähäpuheista kuvapatsasta vielä nytkin merkillisesti tähystävät samaan paikkaan seinässä, josta moni on tullut uskomaan, että aarre, jonkun rohkean matkustajan huomiota ansaitseva, vieläkin lienee siinä kätkettynä. Sitä vastoin toiset matkustajat, erittäinkin naispuoleen kuuluvat, heihin hyvin mielistyvät, koska ne mukamas ovat alinomaisia muistomerkkiä siitä tosi asiasta, että naiset voivat kätkeä salaisuuden.