"Ja onko tämä yleinen runouden tunto," sanoin minä, "nyt kokonansa kadonnut teistä?"
"Ei millään muotoa, sennor; kansa Barbariassa, yksin alhaisimmatkin luokat, sepitsee vielä lauluja, niinkuin muinaisinakin aikoina, mutta tätä ei palkita enää niinkuin silloin; rikas pitää kullan helinän kauniimpaan kuin runouden ja musiikin soinnollisuuden."
Hänen puhuessaan tarkistui hänen silmänsä erääsen päällekirjoitukseen, joka ennusti tämän linnan omistajille, Maurilaisille kuninkaille, että heidän valtansa ja kunniansa oli kestävä iäti. Lukiessaan tätä hän pudisti päätänsä ja nykäytti hartioitansa. "Näin olis kaikki käynyt," sanoi hän, "Maurilaiset vallitsisivat vieläkin Alhambrassa, ellei Boabdil olis ollut petturi ja luovuttanut pääkaupunkiansa kristityille. Hispanian kuninkaat eivät olis ikänä voineet suoralla väkivallalla ottaa sitä."
Minä koetin puolustaa onnettoman Boabdilin muistoa tätä panetusta vastaan ja näyttää, että riitaisuudet, jotka vaikuttivat Maurilaisen vallan kukistumisen, juontuivat hänen tiikerimaisen isänsä julmuudesta; mutta Maurilainen ei tahtonut hyväksyä minkäänlaisia puolustuksia.
"Muley Hassan," sanoi hän, "lienee ollut julma; mutta hän oli urhoollinen, huolellinen ja isänmaallinen. Jos häntä olis tarpeeksi asti autettu, Granada vielä olis meidän; mutta hänen poikansa esti hänen aikeitaan, rampautti hänen voimaansa, levitti kavallusta hänen palatsiinsa ja eripuraisuutta hänen leiriinsä. Kohdatkoon häntä Jumalan kirous hänen kavaluudestaan!" Näin sanoen lähti Maurilainen Alhambrasta.
Tämän käärelakilla koristetun Maurilaisen vihastus sopii yhteen erään kertomuksen kanssa, jonka olen kuullut muutamalta ystävältä, joka matkustaissaan Barbariassa oli puheilla Tetuanin pashan kanssa. Tämä Maurilainen kuvernööri kyseli erittäinkin Andalusian onnellisia tienoita, ihanaa Granadaa ja sen kuninkaallisen hovilinnan jäännöksiä. Vastaukset, jotka hän sai, herättivät kaikki nuot suloiset muistot heidän muinaisesta voimastaan ja loistoisesta vallastaan Hispaniassa, joita Maurilaiset niin suuresti rakastavat. Kääntyen Maurilaisen seurueensa puoleen pyyhkäsi pasha partaansa ja surkutteli katkerasti, että moinen valta oli ryöstetty oikea-uskoisten käsistä. Hän lohdutti kumminkin mieltänsä sillä lujalla uskolla, että Hispanian kansan voima ja onni oli kukistumaan päin; että aika oli tuleva, jolloin Maurilaiset jälleen valtaisivat oikeudenmukaiset omaisuutensa, ja että se päivä ehkä ei olis kaukana, jona Allahta jälleen palveltaisiin Cordovan moskeassa ja Mahomettilainen prinssi taas istuis Alhambran valtaistuimella.
Tällainen on yleinen toivo ja usko Barbarian Maurilaisissa, jotka katsovat Hispanian ja erittäinkin Andalusian oikeaksi perinnökseen, joka on heiltä kavaluudella ja väkivallalla ryöstetty. Näitä aatteita suosivat ja kannattavat Granadasta karkoitettuin Maurilaisten jälkeiset, joita on yleensä Barbarian kaupungeissa. Muutamat näistä asuvat Tetuniassa, ovat vieläkin muinaisilla nimillään, esimerkiksi Paez ja Medina, eivätkä antaudu naimisiin muiden sukujen kanssa, jotka eivät saata väittää olevansa samaa korkeata sukuperää. Heidän itsensä näin korkealle arvaamaa sukujohtoa kansa pitää jonkunlaisessa kunniassa, jota muuten harvoin missään Mahomettilaisessa yhteiskunnassa osoitetaan millekään perimöiselle etevyydelle, paitse kuninkaallisessa polvikunnassa.
Nämät suvut ikävöitsevät, kuten kerrotaan, vieläkin heidän esi-isäinsä maallista paratiisia, ja lähettävät moskeoissaan yhä edelleen rukouksia Allahlle, että hän jouduttaisi sitä aikaa, jolloin Granada jälleen annetaan oikea-uskoisille: rukous, jonka kuulemista he yhtä hartaasti ja yhtä suurella luottamuksella odottavat, kuin ennen muinoin kristityt ristiretkeläiset toivoivat pyhän haudan valloitusta. Sanotaanpa muutamain heistä vieläkin säilyttävän karttoja ja asiakirjoja, jotka koskevat heidän esi-isäinsä omaisuuksia ja puutarhoja Granadassa, vieläpä huoneiden avaimiakin, joita he säilyttävät todisteina perimöisiin vaatimuksiinsa, ja näytettäviksi sinä suuresti ikävöittynä päivänä, jolloin saavat isänmaahansa palata.
Leijonain kartanollakin on osansa yliluonnollisia satuja. Olenpa jo maininnut alhaisemman väestön uskosta äänten hälinän ja kahleiden kalinan suhteen, jonka murhattuin Abencerragien hahmut öisin ajoin aikaansaattavat. Mateo Ximenes kertoi minulle tapauksen, joka oli ollut hänen isän-isänsä, tuon niin saturikkaan räätälin elinajalla.
Alhambrassa oli eräs invaliiti, jonka toimena oli näytellä linnaa muukalaisille. Astuessaan eräänä iltana hämärissä Leijonain pihan yli, kuuli hän askelten kapsetta Abencerragien salista. Luullen linnassa kävijöitä vielä viipyvän siellä, meni hän sinne katsomaan, kun hämmästyksekseen näki neljä Maurilaista komeassa puvussa, kullatuissa haarniskoissa, kalliista kivistä välkkyvät sapelit vyöllä. He kävelivät edes takaisin juhlallisilla askelilla, mutta seisahtuivat ja viittasivat häntä luoksensa tulemaan. Vanhus pötki pakoon, eikä saatu häntä sittemmin enää Alhambran muurien sisälle astumaan. Näin tapahtuu toisinaan, että ihminen kääntää selkänsä onnelleen, sillä Mateo oli täyttä uskoa, että Maurilaiset aikoivat sotamiehelle ilmoittaa missä heidän aarteensa olivat kätkettyinä. Eräs tämän vanhan invaliitin jälkeinen oli viekkaampi; hän tuli köyhänä Alhambraan, mutta meni ennen vuoden kuluttua Malagaan, osti kartanon, laitatti kuormarattaat ja elää nyt siellä kaupungin rikkahimpana ja vanhimpana miehenä; ja oli tämä kaikkityyni, miten Mateo viisaasti päätti, seuraus siitä, että hän löysi noiden kummittelevain Maurilaisten salaisuuden.