Matkue jatkoi kulkuaan; nuot kolme prinsessaa ratsastivat aateksivaisina kelloilla huolitelluilla jalkojillaan, luoden silloin tällöin salaisen silmäyksen taaksensa noihin kristittyihin vankeihin, joita kuljetettiin heille määrättyyn vankihuoneesen punaisissa torneissa.
Prinsessoille valittu asunto oli loistoista minkä voi mieleen kuvailla. Se oli eräässä tornissa kappaleen matkaa Alhambran suuresta linnasta, vaikka oli saman suuren muurin sisällä, joka ympäröitsi koko kukkulaa. Sen toinen puoli antoi linnaan päin, ja tällä puolen, sen juurella, oli vähäinen, harvinaisilla kukilla koristettu puutarha. Toiselta puolen näkyi syvä notko, joka eroitti Alhambran tilukset Generalifen tiluksista. Tornin sisäpuoli oli jaettu pieniksi ihanoiksi, keveään Arabialaiseen laatuun somasti koristetuiksi kamareiksi, jotka ympäröitsivät korkeata salia, jonka kupulaki ylettyi liki tornin huippua. Salin seinät ja laudoitus olivat kaunistetut lehdityskuvauksilla ja koholeikkauksilla, joissa kultaa ja hohtavia värejä välkkyi. Keskellä lattiata oli suihkukaivo alabasterista, ympäröitty lemuavilla pensailla ja kukilla, ja vettä suihkuttava, joka vesi viilistytti koko rakennuksen, levittäen suloista lorinata ympärinsä. Seinillä rippui yleensä kulta- ja hopealankaisia linnunhäkkiä, laululintuineen, jotka välkkyivät lukemattomilla väreillä ja pitivät viserrystä mitä suloisinta.
Puheena oli käynyt että prinsessat, ollessaan Salobrenna-linnassa, olivat olleet erinomaisen ilomielisiä, kuningas oli sentähden luullut heidän kokonansa ihastuvan Alhambraan. Hänen hämmästyksekseen alkoivat he murehtia ja käydä alakuloisiksi ja tyytymättömiksi kaikkeen mitä heidän ympärillään oli. Kukat eivät haisseet heille hyvältä, satakielen laulu häiritsi heiltä yölevon, ja alabasterilähteen iäinen lorina ja loiskina aamusta iltaan ja illasta aamuun tuskastutti heidät kokonansa.
Kuningas, joka oli kärty- ja kiivasluontoinen, otti ensin tämän kovin pahaksensa; mutta hän huomasi tytärten nyt tulleen siihen ikään, jolloin naisen sielu lähtee ylemmä lentämään ja jolloin hänen toivomustensa ala avartuu. "He eivät ole enää lapsia," sanoi hän itsekseen, "he ovat vaurastuneet ja tarvitsevat esineitä, jotka heitä miellyttävät." Hän lähetti nyt käskemään luoksensa kaikki räätälit, juveelisepät, ja kulta- ja hopeasepät Granadan Zacatinista, ja prinsessoille annettiin ylenmäärin silkkisiä, kultavaatteisia ja prokaattisia leninkejä, kasmiri-saaleja, helmi- ja timanttikaularihmoja, sormuksia, rannerenkaita, ja muita kalliita kaluja jos minkälaisia.
Ei mistään apua; prinsessat, vaikka kaikella tällä koreudella ympäröityt, pysyivät yhä kalpeina ja kuihtuvina, ollen kuin kolme samaan varteen lakastunutta ruusunuppusta. Kuningas ei tiennyt miten menettelisi. Hänellä oli tavallisesti kiitettävä luottamus päättämyskykyynsä, eikä ottanut hän koskaan neuvoa toiselta. "Mutta kolmen naimaikäisen tyttären oikut ja päähänpistot," sanoi hän, "antavat kyllä viisaimmallekin miehelle miettimistä." Tämän tähden otti hän nyt ensi kerran eläissään neuvoa toiselta.
Se, jolta hän sitä pyysi, oli tuo kokenut kaitsija-nainen.
"Kadiga," sanoi kuningas, "minä tiedän sinun olevan viisaimpia naisia koko maailmassa, samoin kuin luotettavimpiakin; näistä syistä olen aina tähän asti antanut sinun olla tytärteni likeisin kaitsija. Isä ei saata olla kyllin varuisa, semmoista luottamusta antaessaan. Sentähden tahdon että otat selvän tuosta salaisesta taudista, joka prinsessoja vaivaa, ja keksit keinoja, millä he jälleen saadaan terveiksi ja iloisiksi."
Kadiga lupasi ehdottoman kuuliaisuuden. Hän tiesikin prinsessaan taudin paremmin kuin he itse tiesivät. Kuitenkin pysyi hän heidän kanssansa torniin sulkeutuneena ja koki heidän huomaamattaan luikkia heidän luottamukseensa.
"Lapsukaiseni, miksi olette noin surulliset ja alakuloiset näin kauniilla paikalla, jossa teillä on kaikkea mitä sydämenne voi halata?"