Iltasilla kokoontuu kotoinen seura jalon kreivin ympärille. Kreivitär tulee noin viisitoista-vuotiaan tyttärensä kanssa kaupunkiin. Sitten saapuu kreivin kotiväki, kappalainen, advokaati eli asianajaja, sihteeri, hovimestari, ja muuta väkeä hänen avaroilta maa-omaisuuksiltaan. Näin pitää hän ikäänkuin erinäistä hovia, jossa kaikki kokevat olla hänelle huviksi, uhraamatta sentään omia huvituksiansa. Totisesti, sanottakoon mitä sanotaan Hispanialaisesta ylpeydestä; seurallisessa ja kotoisessa elämässä sitä ei ole ensinkään. Ei missään kansassa ole keskuus omaisten välillä sydämellisempi, asiamiesten ja tottelevain välillä vapaampi ja luonnollisempi; näissä kohden on elanto Hispanian maakunnissa säilyttänyt paljon muinaisten aikain ylistettyä yksinkertaisuutta ja mutkattomuutta.
Armahisin olento tässä kotoisessa seurassa on kumminkin kreivin tytär, ihastuttava, vaikka miltei lapsellinen, pieni Carmen. Hänen ruumiinrakennuksensa ei ole vielä ennättänyt täyteen vaurauteensa, mutta siinä on jo tuo erinomainen sopusuhtaisuus ja notkea sulo, joka tässä maassa on niin yleinen. Hänen siniset silmänsä, ihana ihonsa ja vaalea tukkansa ovat harvinaisia Andalusiassa ja antavat hänen olennolleen lempeyden ja armaisuuden, joka pistää erilaiselta Hispanialaisten kaunotarten tavallista hilpeyttä vasten, mutta sopii täydellisesti yhteen hänen suoran, viattoman ja tuttavallisen käytöslaatunsa kanssa. Muuten on hänellä kaikki Hispanian naisten synnynnäiset taitolahjat ja näppäryys, ja hän laulaa, tanssii ja soittaa kitarria ihmeteltävällä taidolla.
Kreivi antoi, muutamia päiviä tulonsa jälkeen Alhambraan, nimipäivänään vähäiset juhlapidot, joihin hän kutsui perheensä jäsenet ja talonväkensä, ja joihin niinikään useampia vanhoja palvelijoita hänen kaukaisilta omaisuuksiltaan saapui, osoittamaan hänelle kunnioitustaan ja käymään komeaan atriaan osallisiksi. Tämä patriarkallinen henki, joka oli omituinen Hispanian aatelistossa sen varakkuuden päivinä, on huvennut yhdessä sen rikkauden kanssa; mutta muutamat, joilla niinkuin kreivillä vielä on vanhat sukukartanonsa, säilyttävät osaksi vieläkin vanhaa tapaa, antaen vetelehtäväin turvattien tulvailla omaisuuksillaan ja miltei syödä ne suuhunsa.
Tämän ylevämielisen Hispanialaisen tavan mukaan, jossa aulius ja Hispanialainen ylpeys ovat yhtä paljon osallisena, vanhaa palvelijaa ei pantu koskaan palveluksesta pois, vaan hän sai jonkun toimituksen kaikeksi jäljellä olevaksi elinajakseen; ja mikä vielä enempi oli, hänen lapsistaan ja lapsenlapsistaan, ja monasti hänen muistakin sukulaisistaan, kunhan vaan olivat sukulaisia, tuli vähitellen sukuperintö hänen heimokunnalleen. Tämän tähden olivat Hispanian aateliston isot hovilinnat, jotka näyttävät niin tyhjän, ylpeän komeilta, verratessa niiden avaruutta noihin kohtalaisiin ja vähiin huonekaluihin, Hispanian kultaisina aikoina välttämättömän tarpeelliset isäntäinsä patriarkallisten tapain tähden. Ne tuskin olivatkaan muuta kuin isoja kasarmia perimöisten turvattien perheille, jotka lihoittivat heitänsä Hispanialaisen aatelismiehen kustannuksella. Kunnian-arvoisa vanha kreivi, jolla on omaisuuksia monessa osassa valtakuntaa, vakuutti minulle, että useat heistä vaan elättivät kokonaisia laumoja mokomia pesiintyneitä kotureita (loisia), jotka katsoivat olevansa oikeutetut maksuttomaan asuntoon ja elatukseen maa-omaisuudella, koska asianlaita oli ollut useissa sukupolvissa sama heidän esi-isillään.
Kreivin perhekunnallinen juhlallisuus keskeytti tavallista hiljaista elantoa Alhambrassa; musiiki ja iloisuus kaikui sen muuten niin hiljaisissa saleissa; vieraita puheli ja huvitteli kaltereissa ja puutarhoissa, ja toimekkaita palvelijoita kaupungista juoksenteli pihan poikki, kantaen isoja vateja noista vanhoista köökeistä, joissa taas kokkia ja piikoja hääläsi ja valkeita liemusi.
Juhlapidot, sillä täydellinen Hispanialainen päivällisatria on juhlapidot, annettiin ihanassa Maurilaisessa La Sala de las dos Hermanas (molempain sisarien sali) nimisessä salissa; pöytä notkui ruokain paljoudesta ja iloinen seurallisuus vallitsi atrialla; sillä vaikka Hispanialaiset tavallisesti ovat kohtuullinen kansa, he kuitenkin pidoissa ovat oikeita syömäriä. Minua erittäin miellytti se seikka, että sain käydä osalliseksi atriaan, jonka Alhambran kuninkaallisissa saleissa antoi sen miehen jälkeinen, joka oli yksi sen mainioimpia valloittajia; sillä kunnian-arvoisa kreivi juonsi syntynsä suoraan alenevaa polvea myöten tuosta "suuresta sotapäälliköstä," kuuluisasta Gonsalvo de Cordovasta, jonka miekkaa hän tallehtii palatsinsa arkistoissa Cordovassa.
Atrian päätyttyä lähti seura Lähettien saliin. Täällä vaikutti itsekukin yleiseksi hupaisuudeksi näyttämällä jotain taitolahjaansa: siellä laulettiin, puhuttiin, juteltiin kummallisia satuja, tahi tanssittiin kitarrin, tämän Hispanialaisen ilon yleisesti käytetyn taikakalun mukaan.
Koko seuran henkenä ja elämänä oli kuitenkin pieni, runsaasti lahjoitettu Carmen. Hän otti erään osan suorittaakseen jonkun Hispanialaisen ilvenäytelmän kahdessa tahi kolmessa kohtauksessa, ja osoitti enempää kuin tavallista näytelmätaitoa; hän osotteli kansan-mieleisiä Italialaisia naislaulajia, merkillisellä ja harvinaisella menestyksellä ja tavattoman ihanalla äänellä; hän matki Mustalaisten ja tienoossa asuvan maaseudun kansan kielimurteita, tanssia ja ballaadeja, ja toimitti nämät kaikki keveydellä ja luontevuudella, hemmellä ja sattuvaisuudella, jotka olivat kokonansa lumoavaiset.
Mieleisin kohta näissä esittelyissä oli kuitenkin hänen nöyryytensä ja täydellinen haluttomuutensa tahtoakseen loistaa lahjoillansa. Hän ei näyttänyt tietävänkään kuinka monipuoliset hänen lahjansa ovat, ja tavallisesti hän ainoastaan silloin tällöin, ja täydellisellä lapsen viattomuudella, harjoittaakin niitä kotiväen huviksi. Tottapa hänen havaintokykynsä ja osaavaisuutensa ovat ylenmäärin pikaiset ja tarkat, sillä hän ei ole koskaan ollut perheestä poissa, ja on vaan satunnaisesti ja sivumennen tainnut ottaa onkeen niitä moninaisia luonteita ja omituisuuksia, jotka hän, seura-ilon viehättämänä, suoraa päätä hetken huviksi esittää. Iloista on nähdä sitä rakkautta ja ihastusta, jolla jokainen perheesen kuuluva häntä kohtelee; häntä ei kutsu kukaan, ei palkka väkikään, muuksi kuin La Ninna'ksi (lapseksi), nimitys, jossa, näin käytettynä, Hispanian kielen mukaan on jotain suloista ja hellää.
En tule koskaan muistamaan Alhambraa, ajattelematta samalla tätä pientä armasta Carmenia, kuinka hän sen marmorisaleissa leikitsi onnellisena, viattomana ja iloisena, tanssasi Maurilaisten kastanjisten näpsytykselle, ja sulautti äänensä hopeahelyn suihkukaivoin lorinan kanssa yhteen.