Hovin poissa-olo oli kuitenkin suuri onnettomuus Alhambralle. Sen kauniit salit olivat autioina ja muutamat niistä rapistuivat; puutarhat hävitettiin, ja suihkukaivot herkesivät vettä antamasta. Vähitellen täyttyi sen huoneet maankulkureilla ja irtanaisella väestöllä; salakuljettajat, jotka käyttivät sen omavaltaista tuomio-oikeutta hävyttömästi harjoittaakseen avarata salakauppaa, ja kaikenlaiset varkaat ja konnat valitsivat sen turvapaikakseen, josta tekivät rosvousretkiä Granadaan ja sen ympäristölle. Hallituksen täytyi viimein käyttää mitä ankarimpia toimeenpiteitä tätä vallattomuutta vastaan; väestöä ruvettiin tarkkaan eroittelemaan; ei yksikään saanut aloilleen jäädä, joka ei ollut hyvämaineinen eikä tainnut laillisesti näyttää oikeuttaan siihen todeksi; enin osa huoneita revittiin maahan, ja ainoastaan vähäinen kauppala jätettiin, niin myös kirkko ja Franciskanein luostari. Viimeisten rauhattomuuksien aikana Hispaniassa, kun Granada oli Ranskalaisten käsissä, oli Alhambra pakoitettu ottamaan heidän sotaväkeään vartijaväeksi, ja palatsissa asui siihen toviin Ranskalainen päällikkö. Sen valistuneen aistin kautta, joka aina on mainioittanut Ranskalaisia heidän voitoissaan, pelastettiin tämä Maurilaisen loiston ja suuruuden muistomerkki siitä täydellisestä hävityksestä, joka sitä uhkasi. Katot korjattiin, salit ja kalterit suojattiin ilman vaikutukselta, puutarhat viljeltiin, vedenjohdot laitettiin entisilleen, suihkukaivot alkoivat vielä kerran syytää kimelteleviä suihkujaan; ja Hispania saa kiittää vihollisiaan siitä, että sen kauniin ja huvittavin historiallinen muistomerkki ei ole perin hukkaantunut.
Poislähtiessään räjähyttivät Ranskalaiset muutamia ulkopuolisen muurin tornia ilmaan, jättäen nämät linnoituslaitokset tuskin puolustettavaan kuntoon. Tästä ajasta alkain ei tällä linnalla ole ollut mitään sodallista arvoa. Vartijaväkenä on pivollinen invaliiteja, joiden paraana velvollisuutena on vartioida muutamia ulkopuolisia tornia, joita välistä käytetään valtiovankeuksina; ja kuvernööri, joka on lähtenyt pois Alhambran kukkulalta, asuu nyt Granadassa, että sitä mukavammin ja joutuisammin voisi hoitaa virkavelvollisuutensa.
En malta lopettaa näitä ilmoituksia linnan tilasta, mainitsematta nykyisen maanherran, Don Francisco de Gernan kiitettäviä ahkeroimisia, joka on käyttänyt kaikkia niitä vähiä apuvaroja, jotka ovat hänelle tarjona olleet, pitääkseen tätä palatsia jotensakin välttävässä kunnossa, ja joka viisailla toimillaan ja puuhillaan on viivyttänyt sen kovinkin varmaa rapistumista. Jos hänen edellisensä olisivat yhtä huolellisesti täyttäneet velvollisuutensa, niin Alhambra kenties vielä seisois alkuperäisessä kauneudessaan; ja jos hallitus auttais häntä tavalla, joka vastais hänen ahkeruuttansa, niin tätä rakennusta kenties vielä kävis säilyttäminen kaunistukseksi maalle, ja se voisi vielä monina vuosisatoina panna uteliaat ja sivistyneet matkustavaiset ihmettelemään.
Alhambran sisäpuoli.
Matkustajat ovat niin monasti ja niin juurtajaksain selittännet Alhambran, että vaan pikamaisessa kuvauksessa siitä arvattavasti on kyllä virkistämään lukijassa vanhoja muistoja; tahdon sentähden vaan hyvin lyhykäisesti mainita käyntiäni siinä, aamulla tuloni jälkeen Granadaan.
Me lähdimme tuosta La Espada nimisestä posadasta (ravintolasta) ja astuimme suoraan mainion Vivarrambla tornin poikki, joka ennen muinoin oli Maurilaisten ritarien keihäis-pelien näyttämönä, ja nyt on suuri markkinapaikka. Täältä menimme pitkin Zacatinea, joka oli pääkatu Maurilaisten aikaisessa avarassa pasaarissa, jossa pienet kauppapuodit ja ahtaat kadut vielä säilyttävät itämaista laatua. Käytyämme erään avonaisen paikan yli, vastapäätä kenraalikapteinin palatsia, menimme erästä ahdasta, koukertelevaa katua ylöspäin, jonka nimi muistutti meille Granadan ritarillisia aikoja. Sitä kutsutaan Calle'ksi (luetaan Kalje) eli Gomarien kaduksi, erään Maurilaisen, vanhoissa aikakirjoissa ja lauluissa mainion, perheen nimeltä. Tämä katu vei eräälle kreikalaista rakennuslaatua olevalle, Kaarle V:nnen rakentamalle porttikäytävälle, jonka kautta astutaan Alhambran alueelle.
Portilla istui kolme ryysyistä ja ikäloppua sotamiestä, kivipenkillä uinaillen, Zegrien ja Abencerragien jälkeisiä; eräs pitkä laiha roikale, jonka tummanruskea kaapu silminnähtävästi oli aiottu peittämään hänen repaleisia alusvaatteitaan, loikoili päivänpaisteessa, puhellen erään vanhan vahdissa olevan sotamiehen kanssa. Astuissamme porttikäytävään hän kävi meitä vastaan ja tarjousi meille linnaa näyttelemään.
Minulla on, niinkuin matkustavaisilla ylipäänsä, jonkunlainen inho apukernoihin opastelijoihin eikä ollut minusta anojan pukukaan mieleen.