Ahmed palkitsi heille kiitollisesti heidän hänelle hänen vaelluksellaan tekemänsä hyvät teot. Hän nimitti pöllön ensimmäiseksi ministerikseen ja papukaijan seremonian-mestariksi. Liikanaista on lisätä, että valtakuntaa ei koskaan ole hallittu viisammasti, eikä seremonioita missään hovissa tarkemmin noudatettu.
Maurilaisen testamentti.
Satu.
Alhambran linnassa, vastapäätä kuninkaallista palatsia, on leveä avonainen esplanaatti, nimeltä la Plaza de los Algibes, eli Vesisäilöin tori; tämän nimen on se saanut siitä että sen alla on useampia näkymättömiä vesisäilöjä, jotka ovat aina Maurilaisten aikaisia. Yhdessä nurkassa on Maurilainen, kovaan kallioon hakattu, hämmästyttävän syvä kaivo, jonka vesi on kylmää kuin jää ja kirkasta kuin kristalli. Maurilaisten tekemiä kaivoja pitävät kaikki hyvin hyvinä, sillä yleisesti tunnettu on, mihin vaivaan he rupesivat saadakseen oikein puhtaita ja hyviä lähteitä ja kaivoja. Se, josta nyt puhumme, on mainio koko Granadassa, sentähden että veden kantajat, muutamilla isot vesiruukut olalla, toiset saviastioilla kuormattuja aaseja edellään häätäen, alinomaa kulkevat ylös ja alas noita jyrkkiä, varjoisia mäkiä Alhambraan, varhain aamusta, hiljaiseen yöhön.
Lähteitä ja kaivoja on, aina Pyhän raamatun ajoilta, aina kuvailtu kuumain ilman-alain juorupaikoiksi, ja tämän nyt puheena olevan luona on ikäänkuin alinomainen seura, pitkin Jumalan pitkää päivää, invaliiteja, vanhoja akkoja ja muuta uteliasta ja joutilasta väkeä linnasta, jotka istuvat kivipenkeillä kaivon päälle levitetyssä teltassa, jaarittelevat päivän tapauksista linnassa, kyselevät jokaiselta kaupungista tulevalta vedenkantajalta kaupungin uutisia ja tekevät pitkiä selityksiä kaikesta mitä kuulevat ja näkevät. Joka tunti päivällä nähdään täällä juoruakkain ja joutilaiden palvelustyttöin, saviruukku kädessä tahi pään päällä, kuuntelevan tämän kunnon seuran loppumatonta lorua.
Niiden vedenkantajain joukossa, jotka ennen vanhaan kävivät tällä kaivolla, oli muuan pieni, jäykkä, hartiokas ja länkisääri mies, nimeltä Pedro Gil, mutta jota lyhyyden vuoksi aina sanottiin Peregiliksi. Koska oli vedenkantaja, hän tietysti oli Gallego (Galicialainen). Luonto näkyy muodostaneen muutamia ihmissuvun rotuja, samoin kuin eläinkunnan, erilaisiin kinaustöihin. Ranskanmaalla ovat kaikki kengänsiivoitsijat Savoyalaisia, kaikki portinvahdit Schweitsiläisiä, ja pönkkähameiden ja tukkajauhon aikana Englannissa ei osannut kukaan muu, kuin pitkäsäärinen Irlantilainen, oikein kiikuttaa kantoistuinta. Samaten ovat Hispaniassakin veden- ja takankantajat kaikki pieniä, lujia miehiä Galiciasta. Ei kukaan ihminen sano: "hanki minulle kantaja," vaan: "kutsu tänne joku Gallego."
Palataksemme tältä poikkeukselta, niin oli Gallego Peregil aloittanut ammattinsa ainoastaan isolla saviruukulla, jota hän olallaan kantoi; vähitellen kohosi hän yhä ylemmä ja näki kykenevänsä ostamaan apulaisen vastaavaisesta eläinluokasta, nimittäin vahvan, pörhöisen aasin. Tämän pitkäkorvaisen ajutantin seljässä rippui molemmin puolin jonkunlaisissa vasuissa hänen vesiruukkunsa, viikunanlehdillä peitettyinä, suojaksi auringon hellettä vastaan. Koko Granadassa ei ollut vireämpää vedenkantajaa, eikä iloisempaakaan. Kadut kajahtelivat hänen iloista ääntänsä, kun hän vaelteli aasinsa jäljessä, laulellen tuota tavallista kesälaulua, joka kuullaan kaikissa Hispanian kaupungeissa: "Quien quiere agua — agua mas fria que la nieve"? "Kuka haluaa vettä Alhambran kaivosta, kylmää kuin jää ja kirkasta kuin kristalli"? Ojentaessaan lasillisen vettä jollekin ostajalleen, hän teki sen enimmiten jollain lystillisellä kokkapuheella, joka pani nauramaan; ja jos ostaja sattui olemaan joku kaunotar eli hymyilevä, kuoppaposkinen tyttö, hän aina teki sen narrinparisesti naurahdellen ja sanoen jonkun kohteliaan sievän sanan hänen kauneudestaan, joka oli vastustamaton. Näin oli Galicialainen Peregil tunnettu koko Granadassa mieheksi, joka oli kohteliaimpia, iloisimpia ja onnellisimpia ihmisiä koko paikkakunnassa. Mutta eipä aina ole äänekkäimmästi laulavalla ja leikillisimmällä kevein sydän. Vaikka näin hupaisa ja ulkonäöltään iloinen, ei kunnon Peregil ollut huolittansa ja murheittansa. Hänellä oli koko joukko ryysyisiä lapsia elätettävänä, jotka huusivat ja uikuttivat, niinkuin pojat pääskysen pesässä, ja jotka, joka ilta kun hän tuli kotiin, ympäröitsivät ja kiusasivat häntä huutamalla leipää ja ravintoa. Hänellä oli vaimokin, jonka piti olla hänen apunsa, mutta josta hänellä oli kaikkea muuta vaan ei apua. Vaimo oli ennen naimistaan ollut kylän etevin kaunotar ja tunnettu taidostaan tanssia Boleroa ja näpsyttää kastanjisia; hän piti vaimonakin entiset mielitekonsa, hurvitteli siivon Peregilin työllä ja hiellä ansaitut pennit koristeisin, ottipa usein hänen aasinsakin takavarikkoon, käydäkseen maalla lystäilemässä sunnuntaipäivinä, juhlapäivinä ja noina lukemattomina pyhäpäivinä, jotka Hispaniassa ovat useammat kuin viikon päivät. Kaiken tämän kukkuraksi hän oli siivoton ja maltiton, oivallinen laiskuttelija, mutta erittäinkin kaikkein aimollisin juoruakka, joka ei huolinut lapsista, ei taloudesta etkä mistään, kun vaan sai juosta linttakengässä talosta taloon ja kannella kieliä naapureiden kesken.
Mutta hän, joka lauhentaa tuulen keritylle lampaalle, sovittaa avioliitonkin ikeen notkistuvan niskan mukaan. Peregil kantoi tätä kovaa osaa, että hänellä oli tämmöinen vaimo ja näin monta lasta, yhtä suurella kestäväisyydellä kuin hänen aasinsa kantoi vesiruukkuja; ja vaikka hän salaa monasti pudisti päätänsä, ei hän toki koskaan rohjennut panna maltittoman vaimonsa taloushyveitä kysymykseen.