"Rohkenen," vastasi tyttö vapisten.
"Niin tule tänne äläkä pelkää; pistä kätesi lähteesen, ripsuttele vettä päälleni ja kasta minut, uskosi säännön mukaan; silloin noituus lakkaa ja rauhaton sieluni saa levon."
Tyttö läheni horjuvin askelin, pisti kätensä lähteesen, otti vettä kouraansa ja ripsutteli sitä haamun kalpeille kasvoille.
Tämä hymyili sanomattoman lempeästi. Hän laski hopeakantelensa Jacintan jalkain eteen, pani kädet kainaloihinsa ja hupeni vähitellen näkymättömäksi, niin että näytti niinkuin vaan utua olis lähteesen satanut.
Jacinta lähti salista kamalalla ja kummallisella mielellä. Hän tuskin sai silmiään umpeen sinä yönä; mutta kun hän, levottomasti torkuttuaan, heräsi päivän koitteella, näytti hänestä kaikkityyni vaan sekavalta unennäöltä. Hänen mentyään saliin, näyn todellisuus kumminkin vahvistui, sillä lähteen vierellä tapasi hän hopeakantelen auringon paisteessa hohtamassa.
Hän riensi tätinsä luoksi, kertomaan kaikkea mitä oli tapahtunut, ja pyysi häntä katsomaan kannelta, todistaakseen kertomuksensa todenmukaisuutta. Jos kunnon naisella vielä oli epäilyksiä, nämät kohta haihtuivat, kun Jacinta kosketteli soitinta; sillä hän otti siitä ääniä niin viehättäviä, että yksin saastumattoman Fredegondankin jäittynyt sydän, tämä iäisen talven pesä, sulautui kyynelten lauhkeaksi sateeksi. Ainoastaan yliluonnollinen soitanto voi tehdä moisen vaikutuksen.
Kantelen erinomainen teho ilmaantui päivä päivältä. Vaeltaja, joka kulki tornin sivu, seisahtui kuin sanomattomasta ihastuksesta hurmahtuneena. Yksin lintusetkin parveilivat läheisissä puissa, unhottivat omat laulunsa ja kuuntelivat, ihastuksesta äänettöminä.
Maine tästä levisi kohta edemmä. Granadan asukkaat riensivät Alhambraan, kuullakseen muutamiakaan säveliä tuosta taivaallisesta soitannosta, joka nyt helisi prinsessain tornista.
Armas pieni soittajatar pelastui viimein yksinäisyydestään. Rikkaat ja mahtavat maassa kilpailivat saadakseen osoittaa hänelle kaikenmoista kunnioitusta, eli pikemmin, tullakseen visseytetyiksi hänen lumoavan kantelensa omistuksesta, että täten saisivat ylhäiset seurat saleihinsa houkutelluiksi. Minne ikänä hän lähti, piti hänen valpas tätinsä, joka aina oli hänen vierellään, häntä tarkalla vaarilla ja niin peljästytti pois ne monet viehtyneet ihastelijat, jotka hurmoksissaan kuuntelivat hänen säveliään. Maine hänen ihmeellisistä lahjoistaan levisi kaupungista kaupunkiin. Malaga, Sevilla, Cordova, kaikki tulivat yksi toisensa perään ihastuksesta hulluksi; koko Andalusiassa ei muusta puhuttukaan kuin Alhambran ihanasta soittajattaresta. Ja kuinkapa toisin taisi ollakaan niin soitonhaluisessa ja herkkätunteisessa väestössä, kuin Andalusialaiset ovat, kun kantelessa oli lumousvoima ja soittajatarta itseään rakkaus innostutti?