Kuningatar astui hiljaa kamariin, osoitti eräässä pimeässä nurkassa olevaa jakkaraa ja antoi Jacintalle käskyn istua ja aloittaa.
Alussa näppi hän kannelta epävakaisella kädellä; mutta vähitellen rohkasi hän mielensä, kiihkeni kiihkenemistään, ja otti niin suloisia, taivaallisia ääniä, että kaikki läsnäolevat tuskin uskoivatkaan häntä kuolevaiseksi. Kuningas sitä vastoin, joka jo luuli olevansa hengellisessä maailmassa, luuli kuulevansa enkelien ääniä. Vähitellen muuttui pääjuonne ja soittajan ääni mukautui soittimeen. Hän lauloi erään vanhan kertomalaulun Alhambran muinaisesta kunniasta ja Maurilaisten uroteoista. Koko hänen sielunsa ilmestyi laulussa, sillä Alhambran muistoon yhdistyi myöskin muisto hänen rakkaudestaan. Hautauskamari kaikui noita elähyttäviä säveliä. Ne tunkivat synkkämielisen kuninkaan murheelliseen sydämeen. Hän nosti päänsä ja katseli ympärilleen: hän nousi vuoteelleen istumaan, hänen silmänsä kirkastuivat — jo viimein kavahti hän lattialle ja pyysi kilpeä ja miekkaa.
Musiikin, eli pikemmin tuon tenhotun kanteleen voitto oli täydellinen; raskasmielisyyden paha henki oli karkoitettuna, ja kuollut ihminen tavallaan henkiin saatettu. Haudankaltaisen kamarin akkunat sysättiin seljälleen; ihana, loistoisa, Hispanialainen päivänvalo virtasi entiseen kuolonkammioon. Kaikkein silmät etsivät armasta lumoajatarta; mutta kannel oli pudonnut hänen käsistään, hän oli maahan lauennut ja likistettiin heti sen jälkeen Ruyz de Alarçon rintaa vasten.
Onnellisen parikunnan häät vietettiin kohta sen jälkeen suurella komulla; mutta seis — minä kuulen lukijan kysyvän: kuinka Ruyz de Alarçon selitti pitkällisen poissa-olonsa? Oih, kaikesta tällaisesta syytettiin vanhaa, kopeata ja itsepäistä isää; ilmankin nuoret ihmiset, jotka todella rakastavat toisiaan, pian sopivat jälleen ja peittävät, kun kerta toisensa tapaavat, kaikki entiset eripuraisuudet iäiseen unhotukseen.
Mutta kuinka vanha itsepintainen isä saatiin tähän naimiseen tyytymään?
Oh, hänen vastaväitöksensä voitettiin pian parilla kuningattaren sanalla, olletikin kun virkoja ja palkintoja syytämällä annettiin kuningattaren kukoistavalle lemmikille. Olihan muutenkin, niinkuin tietään, Jacintan kantelessa lumoava voima, joka voitti yksipintaisimmankin pään ja kovimmankin sydämen.
Ja minne joutui tenhottu kannel?
Sepä asiassa onkin kummallisinta ja näyttää selvästi koko tämän historian todeksi. Kannel pysyi jonkun ajan suvun hallussa, mutta varastettiin ja vietiin pois, ja tuon suuren laulajan Farinellin luultiin sulasta kateudesta sen varastaneen. Hänen kuoltuaan joutui se toisiin käsiin Italiassa, jotka eivät tienneet sen lumoavaa voimaa, sulattivat hopean ja panivat kielet erääsen vanhaan Cremonalaiseen. Kielissä on vieläkin vähä niiden lumoavia omaisuuksia. Vielä sananen lukijan korvaan, matta älköön se sen edemmä menkö: tämä Cremonalainen ihastuttaa nyt koko maailmaa — se on Paganinin viulu!