Maantielle päästyään kysyi matkustavainen: "Oletko pahastikin piesty, poikani?"
"Ei hätääkään!" — vastasi Lauri, joka, vaikka olikin puolikuoliaana, häpesi sanoa suoraan. — "Mutta jos ne ryökäleet olisivat vielä hetken saaneet pitää päälle, niin olisipa tainnut henki-siippana hangelle jäädä."
"Kuinka pitkältä on vielä ensimmäiseen hevosmuutto-paikkaan?"
"Ei täyteen penikulmaa. Antakaa ruskon ravata vaan."
Keli oli hyvä ja rusko tarpeeksi levättyään juoksi hyvää vauhtia. Pian päästiin perille hevosmuutto-paikkaan, jossa yksi mies otti hevosen hoitoonsa, matkustavaisen viedessä Laurin mukanaan sisälle vierasten huoneesen, jossa leimuava tuli takassa tervehti matkustavaisiamme.
Niin pian kun toinen hevonen oli reen eteen muutettu ja nähtyään, ettei piestyn kyytimiehen henki vaarassa ollut, valmistausi matkustavainen lähtemään. Ennen lähtöään luki hän kyytirahan, antaen nuorukaisen käteen.
Mutta Lauri antoi nöyrällä kumarruksella rahat takaisin, sanoen:
"Isäntäni sanoi minulle salavihkaan, että se oli itse Kaarlo herttua, jota sain kunnian kyyditä, ja kielsi minua ottamasta rahaa niin hyvältä herralta."
Kaarlo tunsi itsensä liikutetuksi tästä yksinkertaisesta suosion osoituksesta, joka osoitti kansan suosiota häntä kohtaan. Ääneti pisti hän rahat takaisin tukevaan nahkakukkaroonsa, ottaen sen sijaan kultarahan, jonka hän tarjosi Laurille, sanoen:
"Minä olen iloinen ja ylpeä Vermlandilaisten kauniista rakkauden osoituksesta kohtaani. Kun en saa maksaa kyytirahaa, niin annan tämän rahan sinulle juomarahaksi."