Vihdoinkin aukeni ovi; mutta rouva Klemme sieltä ei tullutkaan, — hän istui vakaassa rauhassa, söi ja joi paljon puhelemisen päälle, — vaan se oli tuo kunnon lanko, joka toi hänelle lasin punssia ja kukkuraisen lautasen leivoksia.
"Teidän tulee juoda tämä, neiti hyvä", lausui hän sydämellisesti, "kyllä teidän, totta tosiaankin, täytyy se tehdä; me emme voi antaa teidän täällä kuoliaaksi paleltua. Te tarvitsette vähän voimia, luulemma."
Hän oli todellakin oikeassa; Anna maisteli hiukan tuota lämmintä juomaa ja koetti myöskin syödä vähäisen.
"Entä jos me myöhästymme! Kyytivaunut varmaankin ovat lähteneet ennenkuin kaupunkiin ehdimme?"
"Eikö mitä, olkaa vaan huoletta; nyt näyttää sitä paitse Kristianakin tekevän lähtöä. Pari sanaa tahtoisin teille puhua, ennenkuin hän tulee. Te olette jalomielinen tyttö ja minun käy teitä säälikseni; millä tavoin olette tuumineet elättää häntä ja itseänne? Aiotteko opettaa lapsia lukemaan?"
Hän ei oikeastaan ollut mitään siinä suhteessa tuumannut, mutta vastasi mielellään sitäkin keinoa koettavansa — hän tekisi mitä hyvänsä.
"Mutta ensi aluksi", jatkoi tuo rehellinen tilanomistaja melkein kuiskaamalla hänen korvaansa, "kenties joudutte vähän rahanpulaan; älkää kääntykö silloin Kristianan mieheen, sillä hän on tuonlainen…" Hän keskeytti puheensa, mutta viimeinen sanansa "tuonlainen" jo hyvin osoitti hänen tarkoittavan oikeata koronkiskojaa. "Tässä", jatkoi hän, "on teille vähän aluksi; ei ollenkaan kiittämistä! Kyllä minä rahani takaisin saan, sen päälle voisin vaikka valani tehdä, ja mieluimmin omansa, tietysti, aina ottaakin takaisin. Minä alotin aikanani vähemmällä, sen tottakin tein, ja olen kuitenkin näin hyvälle kannalle päässyt. Mutta olkoon tämä vaan meidän kesken; eukkonikaan ei sitä tarvitse tietää. No, kas tuossa jo rouva tulee, joutukaa ja pankaa seteli talteen, hyvään talteen! Hyvästi vaan Kristiana! Jääkää hyvästi, neiti hyvä. Onnellista matkaa!"
"Me tulemme liian myöhään, aivan varmaan me tulemme liian myöhään!"
Mutta he tulivat päinvastoin liian varhain, ja saivat odottaa kolme pitkää, kuolettavaa neljännes-tuntia postitalon kolkossa kamarissa. Hämärän syys-päivän koetteessa tulivat vaunut Kyöpenhaminaan ja ajoivat juuri sitä katua, jonka varrella överstin rouva täällä oleskellessaan asui. Anna näki tuon kauniin kulmakartanon ja alaslasketun kartiinin vierashuoneen ikkunassa; siellä varmaankin äiti nukkui levollisesti, taikka kenties hän jo oli herännyt ja rukoili nyt kotona olevaisten puolesta. Portin ulkopuolella seisoi puutarhan-renki kantaen käsissään kahta vakkaista, joissa oli kaikenlaisia kasvia; valmistettiinhan talossa iloa ja hopeahäitä.
Vihdoin viimeinkin he istuivat junassa, mutta nytkään ei Annan mielestä matka tahtonut oikein kulua; kuinka monta pysähdyspaikkaa siellä olikin ja kuinka kauan niissä viivyteltiin! Rouva Klemme aloitti tavan takaa puhetta, mutta kun siitä ei pitempää keskustelua tahtonut syntyä, oli hän yhtä tyytyväinen, kun sai vaipua omiin ajatuksiinsa, ja pureskella leivoksia, joita hänen käsilaukkunsa oli pantu aivan täyteen.