"Minä olen väärin tehnyt."
"No, minua tosiaankin ihastuttaa, että sen myönnätte. Tahdotte siis viipymättä anoa anteeksi, vai tuntuuko se liian työläältä? Kenties saan minä sen tehdä teidän nimessänne?"
"Oi, eihän toki, Jumalan tähden! Se ei käy laatuun."
"Kuinka? Mitä kyyneleenne sitten merkitsevät? Huono ja hyödytön katumus on se, joka ei tunnustukseen pakoita."
Vanhan urkurin olennossa ilmestyi niin paljon syvää ja todellista sydämellisyyttä, ett'ei Anna voinut häneen närkästyä, vaikka hän puhui vihastuneella, melkein uhkaavalla äänellä.
"Te olette oikeassa", vastasi hän hiljaisesti, "mutta te ette tunne…"
"Tiedättekö te minkä minä tunnen", keskeytti urkuri innokkaasti; "turmeltuneen elämän, turhan katumisen, ne minä tunnen, ja siitä tahdon niin paljon kuin voin pelastaa teitä ja jokaista ihmistä. Turhan! Oletteko koskaan miettineet tuon sanan täydellistä merkitystä? Ette koskaan, se tulee teille selväksi vasta jonkun rakkaan ihmisen haudalla. Tahdotteko kuulla elämäkertani historiaa? — Se ei ole pitkä. Muutamassa silmänräpäyksessä suunnittelin minä koko elämäni juoksun. Äitini oli leski, sai vaan pienen eläkerahan ja kovin täytyi hänen raataa ja työtä tehdä hankkiakseen minulle varoja pitkittämään oppimistani; sisareni Maria auttoi häntä uskollisesti; hän oli velvollisuuksistaan pitävä, vakava tyttö, minä taas elokas ja iloinen ja minua äitimme enin rakasti. Kyöpenhaminassa sain minä pian paljon tuttavia, ja kun minua hävetti tunnustaa köyhyytemme, täytyi mun ottaa osaa heidän huvituksiinsa; luonnollisesti täytyt minun tehdä velkaa; ensin pienempiä summia, sitten suurempia; kärsivällisyydellä, kenties liiankin suurella kärsivällisyydellä, maksoi äitini kaikki. Eräänä päivänä matkustin kotiini epätoivossa; olin korttipelissä menettänyt 50 riksiä, ne oli mun heti hankkiminen! He istuivat kumpikin sisään astuessani ikkunan ääressä ahkerassa työssä; äidilläni oli silmälasinsa niinkuin tavallisesti ja kelmeältä hän näytti; mutta ystävällisesti ja hellästi hän otti minun vastaan nyt niinkuin aina ennenkin. Kun olin pyyntöni hänelle esitellyt, väänteli hän tuskallisesti käsiään. 'Paavo, Paavo, se on meidän hyyryrahamme!' — 'Sinulla siis on rahoja!' huusin minä. 'Jumalan kiitos! Isäntä saa odottaa. Anna ne minulle äiti, muutoin olen hukassa!' — Hän nousi heti ylös, aukaisi kaappinsa ja antoi minulle setelit. Maria katsoi minuun vihaisesti. 'Sinä et meistä paljon välitä, Paavo!' lausui hän. 'Ettekä te minusta, te ette ollenkaan minua sääli.' Äitini katsoi minuun vakaasti ja surullisesti: 'Oi, Paavo, sinä olet kovin kiittämätön!' — 'Olenko valinnut itse lukutien?' kysyin äreästi äidiltäni; 'sinä minua sille tahdoit, saat nyt pitää seuraukset hyvänäsi.' Sana syntyi sanasta, kaksi paraasta; viimein vei sisareni äidin toiseen huoneesen ja viittasi minua menemään. Sen teinkin, mutta äitini surullinen, lempeästi nuhteleva katse vainosi minua, ja kun tulin kadun-kulmaan, käännyin minä takaisin; aikomukseni oli pyytää äidiltäni anteeksi. Maria tuli porstuaan vastaani. 'Mitä nyt taas tahdot?' kysyi hän kärsimättömästi, juurikuin olisi hän uutta loukkausta odottanut. — 'Unohdin keppini', vastasin hänelle lyhyesti; jäykkyyteni ja ylpeyteni heräsivät samassa kuin hänen näin, ja lepyttävää sanaa lausumatta menin taaskin menojani."
"Kahdeksan päivän kuluttua sain kirjeen, jossa ilmoitettiin äitini sairastuneen vaaralliseen tautiin; samassa silmänräpäyksessä lähdin matkalle, mutta tulin kuitenkin liian myöhään. Hiljaisena ja äänettömänä, elävänä syytöksen kuvana, seisoi Maria edessäni. 'Maria, luuletkos…', kysyin minä ja tuntui kuin elämä ja kuolema hänen vastauksestaan riippuivat: sisareni huomasi sen, mutta hän ei minua säälinyt. 'Minä luulen hänen sydämensä pakahtuneen surusta sinun tähtesi.' — enempää en kuullut. Poltto-tauti vei minulta tunnon; ell'en olisi sairaaksi kääntynyt, olisin varmaankin järkeni menettänyt. Kun taudista toinnuin, oli Maria polvillaan vuoteeni ääressä; neljään viikkoon ei hän ollut paikastaan liikahtanutkaan. 'Oi, veljeni tointuu! Jumalalle kiitos, hän ehkä vielä paranee! Hän jo tuntee minun, sen huomaan selvään! Kuule, Paavo, kuule nyt, mitä minun olisi ollut sinulle heti sanominen: äitimme siunasi sinua kuolinhetkellänsä etkä sinä ollut syypää hänen kuolemaansa, hän oli hyvin kauan ollut heikkona.' Mutta minä luulin kuitenkin niin ja tuo kalvava katumus viivytti minun parantumistani. Hänen siunauksensa oli minulle kuitenkin suurena lohdutuksena, mutta minä tunsin itseni vielä enemmän rikokselliseksi sellaisen ylenmääräisen rakkauden edessä. Lapsena ollessani oli hän usein leikillään nimittänyt minua vanhuutensa vanhuutensa tueksi; minä en silloin aavistanut tuon hyväilynimen tulevan pistäväksi piikiksi minun sydämelleni. Te itkette minun tähteni! kiitos, kiitos, nuori neito! Mutta ettekö huomaa että minä en ole kertonut teille surullista kertomustani herättääkseni sillä teidän osanottavaisuuttanne, vaan saadaksenne siitä oppia. Tahdotteko kuulla päätöksen? Sisareni joutui naimisiin erään norjalaisen papin kanssa; minä jätin lukemisen ja sain urkuin-sotttajan viran tässä kaupungissa: minun kotini oli hänen haudallansa ja minun elämäni näytti olevan edessäni pitkän katumusvaelluksen kaltaisena ja semmoinen se on ollutkin. Minä olen tuntenut teidän kasvatusvanhempanne: majorin rouva oli erittäin osanottavainen minun suhteeni ja vaati minua usein luoksensa kotia ja nuhteli minua, kun en käynyt vaatimatta. Teidänkin minä näin. Eräänä aamuna, vähän jälkeen palon, kun minä tulin ohitse, tuli majorin rouvan pieni poika juosten ja huusi: 'Meille on tullut pieni tyttö lisäksi, tule sisään katsomaan häntä!' Te istuitte valkoisiin vaatteisiin puetettuna majorin käsivarrella ja tarkastelitte minua suurella, tummalla ja ihmetteleväisellä silmäparillanne; sen jälestä käänsitte te päänne poispäin ja kätkitte kasvonne hänen rintaansa vasten. 'Katsohan', lausui majorin rouva, 'minun pieni Klaarani tulee mustasukkaiseksi, luullakseni', mutta hän lisäsi heti, silitellen teidän mustahiuksisista pientä päätänne: 'Jumala siunatkoon tuota hyvää, pientä sielua ja antakoon minulle äidin sydämen häntä kohtaan!' Semmoinen hänellä on ollutkin — eikö niin? teidän tulee käyttää itseänne hyvän tyttären tavalla. Elkää viivytelkö; ajatelkaapa, jos katumuksenne olisi liian myöhäistä, ajatelkaa kuolemaa! Taivuttakaa ylpeätä luontoanne, rukoilkaa anteeksi; jos teidät työnnetään pois, niin palatkaa takaisin, rukoilkaa hartaasti ja nöyrästi!"
"Kuulkaa minua!" lausui Anna liikutettuna laskien kätensä tuon vanhan miehen käsivarrelle ja katsoen luottavaisesti hänen kasvoihinsa, "ja minä toivon teidän ymmärtävän minua. Jos minä kirjoittaisin kirjeen ja rukoilisin anteeksiantamista, saattaisin sillä eripuraisuuden aiheen kotiin. Äiti ja Klaara ahdistaisivat isää ja hänen omat tunteensa ahdistaisivat häntä, mutta kaikki turhaan, 'Ainaiseksi vieras.' Oi, minä olin kauan koetellut hänen kärsivällisyyttänsä ennen, kun hän niin lausui ja se tapahtui todenperäisesti. Hän ei riko milloinkaan sanaansa; mutta jos epäiltävätkin tulisivat mahdollisiksi, jos koti avautuisi minulle, ei hän koskaan tulisi minulle sellaiseksi, kuin hän ennen oli. Jumala tietää, että tämä ei ole ylpeyttä, mutta minä en saata elää vieraana isän kanssa saman katon alla, se musertaisi minun sydämeni. Olkaa osanottavainen minulle ja ymmärtäkää minua, te, joka olette itse kärsinyt niin paljon. Minä olen vakuutettu siitä, että, jos kirjoittaisin hänelle ja tunnustaisin vikani, katsoisi hän itsensä velvolliseksi lähettämään minulle apua ja pitämään huolta meidän toimeentulostamme, mutta minä en voi sitä kärsiä. Minä en tahdo sallia ymmärrettävän väärin itseäni, minä en tahdo sitä, että hän luulisi minun anovan lahjoja ainoastaan sen tähden, että en voisi elättää itseäni. Ulkonaista hyvyyttä saattaisin kyllä voittaa, mutta isän rakkauden olen sitä vastaan menettänyt, Jumala auttakoon minua! Jos te tuntisitte hänen niin, kuin minä hänen tunnen, niin tietäisitte tämän olevan totta."
Tuo vanha mies vaikeni ja pudisti päätänsä. "Minä tunnen hänen, valitettavasti", huokasi hän viimein.