V.
Maaliskuun aurinko paistoi keväisellä suloudellaan pieneen asuntoon; Anna oli asettamaisillaan valkovuokkokimppua vesiastiaan; muuraaja istui akkunan edessä tupakkaa polttaen, polvillaan suuri musta kissa, jota hän, muun työskentelyn puutteessa, taukoamatta hyväili.
"No, no, hiirikoira; katsohan, miten tuo peto kokee päästä vapaaksi!"
"Antakaa sen mennä, isä; tuohan on rääkkäämistä!"
Jens laski kissan nyreänä jupisten, että hänkin tarvitsisi jotakin huvia, mutta ei kukaan tahdo pitää hänestä mitään lukua.
"Katsokaapa näitä pieniä, valkeita kukkasia!" lausui Anna lyhyen vaitiolon jälestä ja ojensi kukkalasia isäänsä kohden, "ovathan nämä tuoreita ja suloisia? Herra Fogelsang teki sangen hyvin tullessaan luokseni kukkasinensa."
"Sehän oli kaikista pienin hyvyys, minkä hän voi tehdä", muistutti Jens, jolle oli mahdotonta pahan luontonsa salaaminen, "hän käy täällä joka Jumalan päivä ja saa kahveensa ja muun ylöspitonsa. Minä olen harmissani hänelle, niin, minä olen harmissani hänelle; hänellä ei ole juuri mitään lausuttavaa sinun vanhalle isällesi. Oh-hoo, niin aina, mitäs sille voi? sellainen on nykyinen maailma."
Jens nousi ylös, astui nilkutellen pariin kertaan huoneen lattian ja seisattui Annan taakse, laski kätensä hänen tuolinsa selkälaudalle ja lausui imartelevaisella äänellä:
"Minä lähden hetkiseksi ulos; onko mitään asioita, joita voisin sinulle toimittaa?"
"Ei, kiitoksia: mutta miten uskallatte mennä yksin?"