Anna loi katsantonsa maahan, nousi ylös ja lähti huoneesta. Häneen tuli erinomainen kielettömyyden henki överstin läsnä ollessa eikä hän uskaltanut tehdä mitään vastaväitteitä. Mutta kun översti oli mennyt ulos, hiipi Anna jälleen huoneesen.
"Minä en voi olla poissa, äiti; täällä on minulla parhain lepo."
"Istu pallille tähän minun viereeni ja laske pääsi polvilleni, ehkä vaivut siinä uneen. Lapsi raukka, miksi sinä et milloinkaan valita äidillesi? Minkä tähden sinä käyskelet ympäriinsä niin hiljaisena ja äänettömänä?"
"Luuletko, äitini, olevan överstille mistään arvosta sen, jos sanon katuvani käytöstäni, jota osoitin sinä iltana? Kun minä näen hänen, kadotan aina kaiken rohkeuteni, mutta ehkä minun kuitenkin pitää sen tekemän."
"Ei vielä. Hän ei ole vielä myöntyväinen ja tuo lisäisi vaan itseensä tyytymättömyydellä hänelle sitä surua, mikä jo entiseltä raskauttaa hänen sydäntänsä. Hän on sanomattomasti surrut sinua, Anna. Usein kun hän on luullut minun nukkuvan, olen kuullut hänen huokailevan sydäntä särkeviä huokauksia ilman kyyneleitä sinun tähtesi. Mutta Jumala on johdattava kaikki hyvään loppuun. Sinä olet rakkautta osoittavaisella, kärsivällisellä käytökselläsi täydellisesti sovittanut kiittämättömyytesi ja minä suuressa murheessani tunnen sydämellisesti Jumalaa kiittäen koetteluksen taivuttaneen sinun luontosi, puhdistaneen ja jalostaneen sinun. Katsohan, lapsukainen, kun sinä olit niin itseesi luottavainen, niin ylpeä, niin onnellinen, olin minä usein sangen murheellinen sinun tähtesi, mutta kun kotiin takaisin tultuani kuulin sinun matkustaneesi pois ja kodin sinulta suljetuksi, tulin levottomaksi ja tuskalliseksi, mutta ajattelin heti. Jumala tahtoo sinua kutsua luoksensa — ja niin olikin."
"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni! Nukkuos nyt ja vahvista voimiasi; herää sitten toivoen!"
Anna vaipui todellakin uneen ja heräsi ihmeellisen rauhallisella mielellä; äidin käsi oli hänen päänsä päällä.
Vähän aikaa sen jälestä avasi Klaara silmänsä ja katseli levottomasti ympärillensä.
"Missä minun kukkaseni ovat?" kysyi hän, "ja isä, oi rakas siskoni, mene kutsumaan isä tänne!"
Taas seisoi Anna vaaleana ja vavisten pienessä lukukammiossa. Kun översti huomasi hänen, nousi hän kiireesti ylös ja seurasi häntä.