Annan sydän sykki kiivaasti, kun hän kuunteli vanhuksen kertomusta; hän ei voinut pidättää itkuansa ja hän oli kuitenkin niin iloinen ja kiitollinen.
"Te olitte niin isänne näköinen ensin nähdessäni teidän", jatkoi vanhus, "mutta kun tarkemmin katselen, niin on teissä myös jotakin, joka muistuttaa minulle Sissaa. Katsokaapa, täällä on kouluhuone! Poikani vaimo on varmaan murehtinut appinsa tähden illan tultua. Hän seisoo ovella, nähdäkseni, pienin lapsi käsivarrellaan ja vartoo minua."
Miniä tuli silminnähden rauhoitetuksi, kun hän näki vanhuksen ja viittasi tervetuloa hänelle nenäliinallansa. Hän oli suoraluontoinen, ystävällinen ja kaunis, pieni nainen ja hän tervehti Annaa teeskentelemättömällä kohteliaisuudella. Kun hän sai kuulla, ken tuo nuori neito oli, löi hän käsiänsä yhteen ja huudahti:
"No, suuri Jumala, mikä ihmeellinen sattumus. Ja minä juuri äsken lausuin Maunulle: Kun ei vaan appia olisi kohdannut joku onnettomuus; hänellä oli sellainen levottomuus lähteä matkaan tänä aamuna, mikä ei koskaan ennusta hyvää. Niin, sen verran me ihmiset tiedämme!"
Kun tuo ystävällinen vanhus oli levännyt muutaman silmänräpäyksen, seurasi hän Annaa kirkkotarhaan.
"Tässä se on", lausui hän ja meni sitten toiselle kummulle; varmaankin tahtoi Anna olla mieluimmin yksinänsä.
Anna laskeusi polvilleen pienen, yksinkertaisen puuristin juurelle ja kiitti Jumalaa vanhempainsa tähden. Hän oli ylpeä omistaessaan niiksi tuon köyhän palvelustytön ja alhaisen kalastajan ja tahtoi säilyttää heidän muistonsa mielessään pyhänä aarteena.
Tuntui niin kummalliselta istua illalla siinä huoneessa, missä äiti oli asunut. Taivas oli aivan selvä ja etäällä näkyi valkea juova, se oli ranta, missä Annan isä oli saanut kuolemansa. Ja Anna ajatteli sitä uskollista rakkautta, mikä oli yhdistänyt hänen vanhempansa ja miten lohdullisena äiti oli uskonut pienen lapsensa Jumalan huostaan. Sen jälestä rukoili hän hartaasti kasvatevanhempainsa puolesta. Jospa hän olisi tiennyt asiain oikean laidan, niin hän olisi ainaiseksi jäänyt heidän luoksensa. Mutta olisiko se ollut hyvä? Ei, hän näki selvästi, että se ei olisi ollut hyvä. Tämä näennäisesti kadotettu vuosi oli kantanut hedelmiä, sen hän tunnusti nöyränä ja kiitollisena Jumalalle. Hän tiesi nyt, että hän oli heikko ja voimaton olento, mutta hän tiesi myös sen, mikä oli hänen väkevyytensä. Hän tiesi, että Jumala tahtoi hänelle antaa kaikki, jos Hän vaan sai hänen raukan, syntisen sydämensä vastamaksoksi.
Seuraavana päivänä jätti hän aikaseen hyvästi koulun-opettajan perheen ja meni matkaansa keveällä ja iloisella mielellä. Hän oli saavuttanut jälleen yhdistyksen oikeiden vanhempainsa kanssa ja onhan Herra kylliksi voimallinen taivuttamaan kasvate-isänsäkin sydämen. Hän astui kiireesti tietänsä, mutta seisahtui kuitenkin usein etsiäkseen käteensä metallia ja äitinsä todistuskirjoja, tullakseen vakuutetuksi, että tuo kaikki ei ollut unta.
Kun hän tuli kotiin, olivat Tiina ja Kristofferi siellä; edellinen oli itkeneen, jälkimäinen suuttuneen näköinen.