Niiden porvarien joukossa jotka olivat ottaneet asemansa lähelle raastuvan rappusia, oli yksi erittäin huomiota puoleensa vetävä. Se oli kookas mies, säteilevillä silmillä ja aina hartioille ulottuvalla mustalla tukalla. Kasvonsa olivat hienot ja säännölliset, ryhtinsä syvästi totinen, vakava ja urhokas; koko olentonsa vaati luottamusta ja kunnioitusta. Se mies oli aseseppä Hannu Nörrum, Ellen'in isä. Yleisissä neuvotteluissa osoitti hän niin paljon ymmärrystä ja vakavaa päätöstä, jotta useammat arvelivat hänen taitavan yhtä hyvästi hoitaa pormestarin virkaa kun omaa ammattiaan. Isänmaallinen oli hän myöski ja viime vuoden taistelussa osoittamasta urhoudestaan ja alttiudestaan tiesi jokainen kertoa. Luonnollista siis oli että jokainen tahtoi päästä häntä niin lähelle, kun suinki, jonkatähden oikea tunko syntyi sillä puolella toria.
Paljo ei kuitenkaan nyt hyödytty siltä taholta. Hannu Nörrum seisoi tänäpänä totisempana ja äänettömämpänä kun muutoin, ainoastaan harvoin lausuen sanan lähellä oleville, mutta sitä useammin luoden etsivän silmäyksen sille suunnalle, josta kaupungin johtajain piti tuleman.
Vähemmän varovaisia olivat sitävastoin moniaat toiset käsityöläiset. Niiden joukossa useammat kuuluvasti puhuivat ajatuksensa, tahtoen vielä äänen painolla ja ruumiin liikkeillä antaa sanoilleen suurempaa arvoa, kuin niillä todella olikaan.
"Vihollinen on tehnyt paljon vahinkoa maalaisille, mutta se on talonpoikain oma syy", sanoi Niilo Deger, kaupungin arvoisa lukkari.
"Missä katsannossa sitte?" kysyi Bengt suutari. "Kaiketi sentähden, kun eivät tahtoneet vannoa ruotsalaisille uskollisuutta ja ystävyyttä?"
"Kehnoja olisivat olleet, jos sen olisivat tehneet", sanoi Didrik teurastaja, joka oli voimakas taistelia, eikä mitään maailmassa peljännyt, "niin kehnoja eivät blekingeläiset kuitenkaan vielä ole, jotta sitä tarpeetta tekisivät."
"Antakaa anteeksi, ystäväni", jatkot lukkari painokkaalla äänellä, "niin arkoja ovat he todella olleet etelä-kihlakunnassa ja päälliseksi juuri nykyään. Se tapahtui eilen, kun vannoivat Ruotsin kuninkaalle luottamuksen, uskollisuuden ja miehuuden. Pastori on itse sen tänäpänä minulle kertonut. Hän tuntee tarkalleen ne kaikki asiat, eikä totisesti valehtele. Selitykseksi mitä äskettäin sanoin, että se oli talonpoikain oma syy, jos vihollinen menetteli ankarasti heidän kanssaan, tahdon muistuttaa, — minkä luultavasti kaikki tietävät, — miten osa väestä mainitussa kihlakunnassa otti kiinni muutamia Ruotsin sotilaita ja hirtti ne semmoisinaan miekkoineen, haarniskoineen."
"Se oli hyvästi tehty", sanoi Söyri köysyri, "minä olisin mielelläni lahjoittanut parhaan köyteni siihen, jos olisin siellä ollut."
"Ja minä", lisäsi Ole kirjansitoja, "olisin ojennetuin käsin lahjoittanut joukon aimo nauhoja niiden kanaljien puussa pysymiseksi niin kauan kun mahdollista."
"Mahtaa niin olla", selitti varovainen Peteri rihkamus. "Se hirttäminen olisi ehkä ollut hyvä, jos se olisi tapahtunut suotuisemmassa tilaisuudessa. Kaikilla on aikansa; mutta oikea aika, kun tuhansittain toisia vihollisia seisoi uhkaavana lähestöllä, ei ollut muutamain vihollisten hirttämiseen. Urhokas, kun tarvitaan, tulee aina olla, mutta myöski varovainen. Se on kallis peili, jota ei koskaan pidä unhottaa, ja sitä seuraten tulee aina voitolle." — "Te kauppiaat", jatkoi Didrik teurastaja, "olette alituiseen varovaisia ja laskette etupäässä, kuinka paljon missäki häviätte taikka voitatte. Mutta kun on kysymyksessä kodin ja isänmaan puolustus, saapi semmoiset laskut heittää selkänsä taakse. Jos ei ennen, kun on koko armeija edessä, vahingoittaisi vihollistaan, luulisin tehtävän huonot markkinat. Siellä täällä vihollisen surmaaminen vahingoittaa koko voimaa, — niin minä opetan."