Tällä Erik tarkoitti uutta lähetystöä, jolla hän tänään toisen kerran oli vaatinut Rotnaby'n asukkaita antautumaan.
"Teidän kuninkaallisen arvonne luvalla olen minä ihan toista mieltä", lausui Klaus Kristerinpoika. "Tanskalaiset ovat epäilemättäki niin säikähtyneet siitä kurjuudesta, joka viimeisinä päivinä on kohdannut maamniehiänsä tämän ja Lyckö'n välillä, jotta heillä ei ole rohkeutta antaa kaupunkia. Sitäpaitsi on heidän varsinaisella päälliköllään, vanhalla Hoffman'illa, niin monta syntiä tunnollaan, jotta hän viimeiseen saakka kokee estää kaupunkilaisia porttejansa avaamasta. Hän hyvin muistaa, miten hän on puoltanut sekä Dacken'ia, Matti Carlson'ia ja Kalle Bjur'ia, että useampia muita häiriön synnyttäjiä viimeisinä 20 vuotena, ja tietää, jotta semmoisesta seuraa hyvin ansaittu rangaistus."
"Siinä saattaa hän olla oikeassaki", vastasi kuningas, "sillä tietämätöntä on, josko se hirtehinen näpäyttämättä pääsee, kun kaupungin meille antavat."
"Tuossa tulee armollisen kuninkaan sanansaattaja", jatkoi Åke Pentinpoika Ferla. Todella nähtiinki ratsastaja täydessä vauhdissa tulevan kaupungista päin. Kuningas Erik seisahtui seuroineen odottamaan miestä, mikä pian ennätti paikalle. Hän astui hevoseltaan ja alamaisesti lähestyi herraansa.
"Minkä sanan tuot meille?" kysyi hän äänellä ja silmäyksellä, kun jos olisi ollut vihollinen edessään.
"Kuninkaallinen armonne", vastasi sanansaattaja, "tanskalaiset pormestarinsa kautta tervehtävät teitä sillä, että he ovat Tanskan kuninkaalle vannoneet valan ja sen he myös tahtovat pitää."
"Kuolema ja kirous niille koirille", huusi Erik vihassa ja katsoi säihkyvin silmin ympäröiviinsä, jotka nyt olivat tulleet lukuisammiksi, koska kaikki upsierit sekä osa miehistöstäki olivat kokoutuneet kuulemaan, mitä lähettiläällä oli kerrottavana. "Mikä tästä on teidän ajatuksenne?" jatkoi kuningas kääntyen miehiinsä. "Saavatko nuo kurittamattomat pitää semmoista puhetta, ne kurjat juuttaat; voivatko ruotsin miehet kärsiä sellaista pöyhkeilemistä?"
"Kuolema juuttaille!" kuulut joka taholta ja monta ilkkuvaa soimausta kuultiin nyt. Miekat, kilvet ja keihäät kalskahtivat yhteen ja upsierit kokoutuivat kuninkaan ympäri kilvoittelemaan päästäkseen taistelussa etumaiseksi. Ivari Monpoika Stjernkors, Yrjö Trulsson, Klaus Krusell, Yrjö Boye ja kuninkaan n.s. "mustat ja kiiltävät ratsastajat" ensiksi tarjoutuivat kaikkien lippujen kanssa myrskyyn.
"Hiljaa, hiljaa, hyvät miehet", sanoi kuningas tyytyväisenä. "Me kiitämme teitä ritarillisen käytöksenne edestä, mutta tehdäksemme jokaiselle oikein ja valmistaaksemme jokaiselle tilaisuutta ansaita kunniaa jota epäilemättä kaikki koetatte etsiä, tahdomme toisella tavalla päättää, kutka ensin ottavat osaa rynnäkköön. Meidän tahtomme on siis se, että jokaisesta lipullisesta otetaan ainoastaan kaksikymmentä miestä ja sittemmin päätetään arvalla, kutka osakunnat heidän kanssaan alkavat leikin. Kuusi semmoista katson olevan tarpeeksi ja kun ne ovat valitut, tahdomme tarkemmin päättää, kuinka he karkaukseen ovat jaettavat."
Kiirehdittiin sentähden heti toimeen. Sotilaat olivat pian jaetut ja arpa lankesi niin että Gudmund Ollinpoiait, Pietari Monpoian, Lasse Vestgöte'n, Longe Bengti'n, Pietari Ollinpoian ja Antti Erkinpoian osakunnat tulisivat sotilaiden kanssa ensimäisiksi valloittajiksi. Nämä joukot jaettiin niin, että Antti Erkinpoian ja Gudmund Ollinpoian pitäisi hyökätä koillispuolelta, jotensaki siinä, missä Kodumskan tehdas nyt on; näitä lähin Pippurimäkien tienoilta eli itäpuolelta piti Lasse Vestgöten ja Pietari Monpoian hyökkäämän ja eteläpuolelta, "Käpäspuun" — joka jo sinä aikana kuroitti kolmirunkoansa — tienoilta tuli Longe Bengt'in ja Pietari Ollinpoian tehdä parastaan.