Hopsis, jalat, joutukaa jo muuten yövyn korpehen. Varjot synkät lankeaa jo, tuolla päivä laskeiksen." —
Yhä kiitää, vaan ei vielä ihmisasuntoa näy. Metsän haamut poikaa tiellä uhkaa, mustaks yö jo käy.
Kylmä yltyy. Tähtein valo syttyy taivahalle jo, leimuelee pohjanpalo, huokaa synkkä hongisto.
Kohta aamun koittehessa öinen jylhyys häviää — vaan, ken tuolla kinoksessa kalvenneena lepäjää?
Pieni mierolainen siellä lepoon vaipui viimeiseen, jäätyneenä kiiltää vielä kyynel silmän sammuneen.
Uno von Schrowe.
Kevätlaulu.
Jo kinos sulaa, katoaa pois noron ouruvesiin ja roudatonna taasen maa käy hangen alta esiin, jo päivän silmä keväinen taas paistaa meille myhäillen — jo kevät tullut on!
Jo riutuu ulapalla jää ja laineen kahle irkoo, taas tantereella nukkapää jo kohta nurmi virkoo, jo koivun urvut aukeaa ja vihannaksi lehto saa — jo kevät tullut on!
Taas taivaan alla kiurusen soi ääni korkealla, ja tuttavamme käkönen taas kukkuu kankahalla, ei malta pieni perhokaan nyt uinailuaan jatkamaan — jo kevät tullut on!