Ja Baabelin linna loistokas nous' liekkinä ilmahan yön ja juomari-kansa ja ruhtinas oli uhrina hirmutyön. —
Tämä kauhea kertomus kulkenut on kansasta kansahan. Sit' on inholla, kammoen kuunnellut myös nuoriso Pohjolan.
Nämä nuoret on heimoa kansan sen, jok' ol' vahtina Suomenmaan, kun luodit lens', maa hurmeinen soi pettua, hautoja vaan.
Tämä kansa, ne kunnon vanhukset usein rääsyissä voittivat. Ne ei velttoina viinasta horjuneet, vaan raittiina valvoivat.
Ja valppaudellahan vanhat nuo valon saattivat kansalleen, näin nostivat Suomen sorrostaan, maan säästivät lapsilleen.
Ja se maa oli Pohjolan parhain maa, tuhatvetten ja metsäin maa, ja metsistä raivatut rintamaat täys' viljaa valkenevaa.
Mutta lapset — ne raateli metsäin puut, ne vaihtaen rihkamiin ja polttivat viinaksi viljat maan ja juopuivat juovuksiin.
Ja kun nuoriso mässäsi parhaillaan, tuli kansahan kauhistus — ei lausua tohdi ainoakaan mitä tietääpi aavistus…
Ylös, nuoriso, miehet ja naiset myös! Pois rihkamat, juoppous pois! Niin ett'ei kohtalo Suomenmaan kuni Baabelin kansan ois!
H. Käkikoski.