Menen metsähän mäelle, puhelen Jumalan puille, haastan haavan lehtysille, pakajan pajun vesoille; ne ei kerro kellenkänä, kuihkaele kullenkana.
Kanteletar.
Kuluu ikä laulamattakin.
Noin sanoi minun emoni, varoitteli vanhempani: "Elä lapsi paljon laula, tytär tyhjiä sanele; ikä kultainen kuluvi, aika armas rientelevi, sinun lapsen lauluissasi, kurjan kukkumaisissasi." Vaan ellös emoni surko, valitelko vanhempani, iän kultaisen kulusta, armahan alimenosta, minun lapsen lauluissani, pienen pilpatuksissani; — Ikä kuitenkin kuluvi, aika armas rientelevi, jos en laula polvenani, hyrehi sinä ikänä; aika kultainen kuluvi, päivä kaunis karkelevi, ilman lintujen ilosta, varvuisten visertämästä.
Kanteletar.
Armahan kulku.
Täst' on kulta kulkenunna, täst' on mennyt mielitietty, tästä armas astununna, valkea vaeltanunna; täss' on astunut aholla, tuoss' on istunut kivellä. Kivi on paljo kirkkahampi, paasi toistansa parempi, kangas kahta kaunihimpi, lehto viittä leppeämpi, korpi kuutta kukkahampi, koko metsä mieluisampi tuon on kultani kulusta, armahani astunnasta.
Kanteletar.
Repo ja jänis.
Repo itki reilitteli kiven päällä kyykyllänsä, kahen kaupungin kesellä kolmen linnan kuuluvilla; jänis juoksi katsomahan: "Mitä itket, repo rukka?" "Tuota itken, jänö rukka: kuoli mun sukuni suuri noilla tappotantereilla, vainovaivoilla sijoilla. Iso kuoli, äiti kuoli, kuoli viisi veikkoani, kuusi kummini tytärtä, seitsemän setäni lasta. Pienet poikani poloiset, kaikki tyyni kantamani, ne on vietynä Virohon, Saksan maalle saatettuna, herroille hetalehiksi, kauppamiehille kaluiksi." "Elä itke repo rukka! tule minun turvihini; avarat asunnot mulla, pellon pientaret laveat, hongan juuret huonehina, kantoset kamariloina."