Jospa rakkauden tuli sydämmissä hehkuis vaan, Sydämmehen suljettuna ei se sietäis kahleitaan, Ulos pyrkis kätköstänsä, valaisisi, lämmittäis, Palo sammumaton kohta ympärillä välkähtäis.
Missä vastuksia kohtais, vastukset se voittaisi Epäjumalien kuvat poroksi se polttaisi, Kuvat polttais muukalaiset, joita kansa kumartaa — Tuolle puolen merta saisi tuhan tuuli hajoittaa.
Mutta talven kylmyys vielä tätä kansaa vaivuttaa, Pyhää tulta pyytää pohjan rajutuulet sammuttaa; Vieras kieli, vieras mieli kansan ohjaajana on, Päivän koite peitettynä viel' on yöhön kolkkohon.
Eikö sula talven hanki, valkene jo musta yö, Valtaa vierasta jo murra kansalaisten into, työ? Eikö toivon kirkas aamu koita sulle, armas maa, Jolloin rakkauden liekki sydämmihin leimahtaa?
Vaan jo pimeyden valta sortuu, kevät tullut on; — Talven kahleet katkeavat heltehestä auringon, Tulee lämmin, pian loistaa korvet kauneudessaan, Vapaasti jo pian kaikuu kieli kaunis kotomaan!
ALEKSANTERI RAHKONEN.
Syntyi myllärin poikana Viipurin pitäjässä 26/6 1841, pääsi 1862 ylioppilaaksi, oli jonkun aikaa kansakoulun-opettajana, ja kuoli 1/6 1877. Rahkonen julkaisi runoelmansa koottuina kahdessa vihossa nimellä Sääskiä 1865 ja 1867.
IMATRALLA.
Hongat nuokkuu Imatralla, Luonto näyttää huokaavan, Pohjantähti taivahalla On kuin silmä Jumalan; Kun se loistaa, Surut poistaa, Viittaa: tuoss' on kallis maa, Sykkimään mi syömmet saa.
Vesi kiehuu, koski pauhaa, Päilyilevät pisarat, Aalto aalloss' etsii rauhaa, Jylhät vuoret notkuvat. Vuoksi jyskää, Riehuu, ryskää: On kuin jumalattaren Kutsu taistoon vapauden.