Kas Suomen lahdella hyrskyt Ja laajat Laatokan veet Ja vuolaan Tornion tyrskyt Ja Maanselän harjanteet Ne halkoo Suomea suurta, Ne pilkkoo kansaa sen, Ne katkovat Sammon juurta, Ei juurru se uudelleen.
Vaan kaikki Väinölän lapset Jo eksyi toisistaan, Kuin tuulispäässä hapset Ne kaikk' ovat hajallaan: Ei Aunus, Vepsä tunne, Kust' Eestein kulkee tie, Ei Karjala tiedä, kunne Jo Kainuu häipynyt lie.
Mut »jäljet Väinämön laivan» Halk' aaltojen haimentaa, Ja »viikatteens'» yli taivaan Hän vieläkin kuljettaa; Yli Maanselän kaskein sauhun Hän nostavi harmaan pään, Ja kautta kuohujen pauhun Ikitietäjän kuuluu ään'.
Ja vanhan Väinämön haamu Se silloin laulavi noin: Vois sullekin koittaa aamu, Sä kansani onnetoin; Ei viel' ois aikas ilta, Jos heimoushenkeä ois, Vaan syntyä voisi silta, Mi kansani yhteen tois.
KARJALA.
Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö, Kuss' Imatran innot raukes, Kuss' uurtaa vaaroja Pielisvyö, Siell' ensin silmäni aukes, Siell' leikin lasna ma rantamalla, Siell' lepää heimoni nurmen alla, Ja siellä neitonen Karjalan Sai lempeni leimuamaan.
Siell' elää kansa niin sitkeä Kuin vaahteran latva nuori; Se kyllin saanut on itkeä, Mut vankkana on kuin vuori; Se orjana ollut on ounaan herran, Se vaivaa nähnyt on toisen verran Kuin Suomi muu, mut murtumaton Ja hilpeä vielä se on.
Se soittaa vieläkin kanneltaan — Sit' usein lasna ma kuulin — Ja vanhoja Väinön-laulujaan Se laulavi partahuulin; Ja urhot astuvat kumpuin yöstä Ja kertovat muinaiskansan työstä Ja neuvovat polvea nousevaa — Oi Karjala, muistojen maa!
Siell' ensin lempimähän mä sain Tätä Suomen kansoa oivaa, Ja puolueetuutta Ruotsin lain, Jok' orpoisintakin hoivaa, Ja puhdast' uskoa Lutheeruksen, Mi mielen vaativi uudistuksen, Ei tyydy paastohon, tuohuksiin, Ei suitsutus-uhreihin.
Ja siell' opin ensin kammoamaan Sit' inhaa oppia uutta, Ett' ihminen on vain muodos maan, Ett' ei ole kuolettomuutta: Se tarjovinaan on tiedon kultaa Eik' anna muuta kuin kalman multaa Ja ympäristönsä saastuttaa — Ole valpas, Karjalan maa!