Ol' sydän sulla paikoillaan, Ja silmäpari sirkku, Ol' pääsi herkkä oppimaan, Ja käs' ja jalka virkku: Sun liitti kuntos meihin kiinni, Kuin niinipuuhun liittyi niini, Jäseneks perheen meille jäit, Kanssamme riemut, murheet näit.
Ja meillä hankit aapisen, Sä suuri piika uusi, Ja tavuun liitti toisehen Sun murteellinen suusi, Luther'in virret veisaelit, Ja taikauskot unhottelit, Sait tuttavakses piplian, Sait uskon yhteen Jumalaan.
Kun isän kuollen katkesi Kodistan' kurkihirsi, Ja kohta jälkeen kaikuili Emoni kuolinvirsi, Sä »rouvavainaas» orpoloille Osoitit, ett'ei paateroille Se rakkaus ollut ravissut, Jot' olit hältä nauttinut.
Sä autoit meitä itkemään, Syliisi meidät suljit, Ja pesän uuden etsintään Kanssamme kauvas kuljit. — Ja lemmittyn' kun mulle jälleen Toi onnen, annoit lempes hällen, Taas meitä kauvan palvelit Ja lapsiamme lemmitsit.
Nyt, armas, oiva Oprini, Sä palvelia parhain, Jo päättyi palveluksesi Ja nousus aamuin varhain: Oot viimeisellä vuotehella, Ja silmälläsi rauvenneella Sen katsot Herran puolehen, Ku lausunut on nöyrillen:
»Ketk' ovat tääll' alentuneet, Teen tuolla ylimmiksi, Esimmiks joutuu viimeiset, Esimmät viimeisiksi; Sä hyvä huoneenhallitsia, Sä uskollinen palvelia, Käy saamaan palkka palvelun, Käy sisään Herras riemuhun».
KUINKA GIOVANNI GENOVESESTA TULI RUOTSALAINEN.
Kerran tään tarinan mun mummoni jutteli mulle: Golfin kiiltävi pinta, ja laivoja lykkivi laineet, Tuul' yli vetten käy, koin-ilman huokuva henki; Muiden laivojen eell' on muhkea »Genova» uusi, Kulkeva Intiahan tavaroita ja toivoa täynnä; Laivaa ohjaelee perämiehenä nuori Giovanni, Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka. Kohta jo Korsika jää kera Sardinian vasemelle, Oikeellen Baleaarit jää Pityuusien kanssa, Kolmann' iltana lasketahan jo Ibeerien aukkoon, Aamu kun alkavi taas, eteläänpäin kääntyvi kulku. Siinäpä synkistyi yht'äkkiä taivahan ranta, Synkkeni myös merimiehien mieli, kun uhkaavaisna Afrikan äärilt' ilmautui iso kaapparilaiva. »Kaupit, antaukaa! Tavaroista jo luopua saatte,» Huutavi torvellaan etähältä jo Maurien päämies. Vastaus annetahan karbiini- ja nikhaka-paukkein, Pakoon pyrjitähän; mut rosvojen eistyvi laiva, »Genovan» äärihin entraushaat pian iskien kiinni. Tappelutantereheks saa laivan liikkuva kansi, Vinguntaan vihurein sekauntuvi taisteluhuudot, Vihreyteen merilainehien punahurme jo vuotaa. Geenualaiset puoliahan piti leijonan-innoin, Kaksipa Mauria on koht' yhtä Itaalialaista, Kaks merirosvoa täys-asehista ja harjaunutta; Kauvoja kestänyt ei, kun rauhaisat merimiehet Kaikk' oli kaatunehet tai kahleiss' syöstynä ruumaan, Ei toki kaikki: Giovanni on haavaumatta ja vapaa, Vaikka jo häntäkin uhkaelee verisurma ja vankeus. Kun kadotettuna siis oli kaikki jo laiva ja toivo, Hyppäsi haaksestaan merehen meren urhea poika, Lähtien uiskelemaan. Tuul' laivat vei mukanansa. Yksin taisteli mies Neptuunon varsoja vastaan, Eessään vellova ves', takanaan vain taakea taivas, Siks kuni taas näkyviin nous' uhkea haaks' etelästä, Jonk' oli maston pääss' sinikeltava liehuva lippu. Voimin riutunehin päin laivoa uipi Giovanni, Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka, Viittaelee sekä huutavi noin: »Apu tuokate mulle!» Häntä jo huomaavat sekä purren laskevat aaltoon, Soutavat uivan luo, nuo Ruotsin rohkeat urhoot, Auttavat uupunehen venoseensa ja laivahan vievät, Ruokkivat einehitöntä ja hoitavat armeliaasti, Kulkien taas päin pohjasehen, Karlskronoa kohti.
Niin, näet, palvelemaan tuli lippua uutta Giovanni, Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka: Hengestään elämäns' avun antanehelle hän antoi. Ruotsia palveli hän elin-aikans' iltahan asti, Ruotsinmaalle hän jäi, sekä Bleekingittären otti Vanhana vaimoksensa ja Ruotsiin lapsia siitti, Joissa Itaalian hehku ja Pohjan jää suli yhteen.