Viel' elää Ilkan työt, kenties Kauvanki, kansan suussa, Hän eli niinkuin Suomen mies ja kuoli — hirsipuussa.
Ol' Ilkka talonpoika vaan, Siis suur' ei suvultansa; Mut jaloin poika Suomenmaan Hän oli aikanansa.
Hänt' ajan hurjan myrskyihin Vei oikku onnetarten; Hän sopi niihin kuitenkin Kuin tehty niitä varten.
Se aik' ol' ajoist' ankarin Ja itkun aika varmaan, Kun käsissä Klaus Flemingin Ol' ohjat maamme armaan.
Kyll' itki moni huokaillen, Ett' oikeus on pilkka; Mut itkiessä toisien Niin itkenyt ei Ilkka.
Vaan koska kansa valittaa, Hän neuvon sille antaa: »Niin kauvan huolta nähdä saa, Kun tahtoo sitä kantaa.
Ken vaivojansa vaikertaa, On vaivojensa vanki, Ei oikeutta maassa saa Ken itse sit' ei hanki.
Siis vapauteen taistellen Ken miehen mieltä kantaa: Tie suorin kulkee onnehen Lähellä kuolon rantaa!»
Ja vasamata nopsempaan, Jonk' ilmaan viskas jousi, Nää sanat lensi halki maan, Ja Suomen kansa nousi.
Nyt liekki sodan verisen Levisi pitkin maata. Ei Suomi sotaa Ilkkaisen Unohtaa koskaan saata.