SOITTO ENNEN JA NYT.
(Juhlarunosta Kuopion yleisessä laulujuhlassa 1891).
Veisti muinen Väinämöinen, Lauvisti Suvannon sulho Hauinluusta soittoneuvon, Kalanluusta kanteloisen Itselle ajankuluksi, Kansallensa koetteheksi.
Kun oli soitto suorittuna, Valmihina vaskikieli, Käski nuoret, käski vanhat, Käski keskinkertaisetkin Soittamahan soitintansa, Tuota rautaista romua. Soitti siinä nuoret, vanhat, Soitti piiat, soitti poiat, Vaan ei soitto sointununna, Laulu laululle tehonnut; Kielet kierohon kävivät, Jouhet parkuivat pahasti, Ääni kaikui karkeasti, Soitto julmasti sorisi.
Sokea sopessa nukkui, Ukko vanha uunin päällä; Urahti unisijalta, Nurahutti nurkastansa: »Heretkätte, heittäkätte, Luokatte, lopettakatte! Jos ei soitto Suomen kansan Vasta vaikuta paremmin Eikä hellemmin helise, Eli uuvuta unehen, Maku'usen maanittele, Niin vetehen viskaotte, Aaltoihin upottaotte.»
Siitä vanha Väinämöinen, Laulaja iänikuinen, Itse otti ontelonsa, Hauinruotaisen romunsa: Alkoi soitella somasti, Kajahella kaunihisti, Luonnon laululla lumosi, Itkulle inehmot työnsi. Ei ollut sitä urosta, Eikä miestä naisellista, Ollut ei miestä eikä naista, Eikä kassan kantajata, Kellen ei itkuksi käynyt, Kenen ei syäntä sulanut Soitanto sulan urohon, Vienot virret Väinämöisen.
* * *
Näin on ennen soitettihin, Soitettihin, laulettihin, Kun oli ihanat aiat, Lapsen aiat armahaiset — Kuuhut kultasi kujamme, Pirttipalkit päivän paiste, Vesillä venoset souti, Mailla kärrit kieritteli. Eipäs kuulunut konetta, Halonsyöjän sylkytystä, Eikä vihlonut sydäntä Veturin vihaiset äänet Näillä Pohjolan perillä, Suomen mailla mairehilla. Nytp' on tullut toinen aika, Aika toiminnan totisen, Nyt on päivä pilvilöissä, Liennyksissä Luojan taivas, Kaakossa kamala lonka, Halju hattara idässä. Nyt on vuoro Väinämöisen, Lauluniekan laihemmankin Vuoro torvin toitotella, Soitella sotaisin äänin, Jotta untelot eläjät, Suosiat suloisen soiton, Saisi sitkaimen vetohon, Vaon pitkän pientarelle; Ehtis maahan siementouko, Touko henkinen itäisi, Josta nousis nuori vilja, Oras hento heilimöisi, Ennen kaakon kalmatuulta, Hallan harmajan tuloa.
M. A. CASTRÉNILLE.
Sä Pohjan ilman, luonnon vilppautta Kun nuorra rintahasi hengitit, Sen voimaa, tarmoa, sen raittiutta Ja jylhää mahtavuutta ihailit.