Niin mä luulin, niin mä kuulin Tulipa tänne pohjatuuli, Tuuli tuttava läheni, Se toi laulut tullessansa, Saattoi siivillään runoset, Takaa vuorten viserryksen, Kauniin maastani kukunnan. Siitä syämeni sykähti, Rinta riemahti suruinen. Jopa tunsin, jopa tiesin Aamun alkaneen paremman, Palannehen onnen päivän Suomen synkille saloille, Pohjan raukoille rajoille. Taashan kaikuu, taashan raikkuu Entiset ilokäkemme, Muinahiset lempilinnut. Västäräkkisen viserrys Talvimyrskyn tauvottaapi; Kuultua kevätkäköstä, Jänkät jäykimmät sulavat.
RUNEBERGIN KUVAPATSASTA PALJASTAESSA.
(1885.)
Lähteissään Väinö jätti kansalleen Perinnöks tänne sulo kanteleen; Mut kauvas poveen korven synkeän Seinälle pirtin köyhän, pimeän Hän kätki sen ja lausui: »kaikua et saa, Ennenkuin syntysanas joku oivaltaa!»
Hiipipä sinne hoviherra jo, Lepersi: »se on Korkein suosio!» Keikahti poika hurja, huoleton: »Mä tiedän — huvi, hekkuma se on!» Mut ääneti vaan riippuu kannel seinällään; Ei saa ne siitä soimaan sävelt' yhtäkään.
Taas koitti yks: »se san' on viisaus, Ihmisen järjen ikikaunistus!» Ja toinen käski: »soi jo kannel, soi! Naislempeä mi pyhemp' olla voi?» Mut ääneti vaan riippuu kannel seinällään; Ei saa ne siitä soimaan sävelt' yhtäkään.
Näin tuhannet jo turhaan koetteli — Ijäkskö Väinö, soittos vaikeni? Nyt vielä nuorukainen lähenee, Silmästä kirkkaast' into säihkyilee; Hän lausuu näin: »maan päällä kalliimpaa Ei olla voi kuin sana synnyinmaa!»
Ja kannel ammoin jäänyt ääneti Raikkaasen riemuun kohta helähti; Ja taivaan korkeeks kohoo pirttinen. Jo siihen koittaa päivä valkoinen; Ja sulaneet jo onpi korven kolkon jäät, Ja kesän tuulosessa nuokkuu tähkäpäät.
Jo kansa herää pitkäst' unestaan Elohon, toivoon, toimeen uudestaan; Ja pimeess' eriteille eksyneet Taas veljekseen on toisens' tunteneet. Ja mailma kummeksii: »mik' ihme verraton!» — Se Runebergin laulu, Suomen laulu on.
* * * * *