Lasten nimet
ovat hyvin omituisia. Kukkaisten nimiä annetaan tavallisesti tytöille. Mutta annetaan rumiakin, kuten esim. "Jo riittää" "Pitäisi oleman poika" y.m.s. Jos tyttäriä on useampia kutsutaan heitä vaan numerojärjestyksessä, esim. "Ensimmäinen", "Toinen" j.n.e. Omituisia ovat poikienkin nimet. Jos hän syntyy samana vuotena, jona iso-äiti täyttää "50" vuotta, saa hän nimekseen "Viisikymmentä." Jos syntyi talvella, kutsutaan häntä "Talvella syntyneeksi." Pahanhengen sanotaan hyvin haluavan vahingoittaa poikalapsia. Suojellakseen lastensa pahan pauloista, annetaan pojalle tytön nimi. Nytpä paholainen pulaan joutuu! Ei nyt saa lapsesta selkoa kumpaako sukupuolta lie! On toinenkin yhtä ovela keino vetää vihollista nenästä! Poika annetaan toiseen taloon lapseksi vaan nimellisesti. Lapsi kun oleksii vuoroin kotona, vuoroin kylässä, ei hölmö paholainen pääse selville kumpaanko taloon hän oikeastaan kuuluu, eikä siis uskalla häntä vahingoittaa. Usein näkee poikasen nenässä renkaan. Sekin suojelee häntä pahan vaikutuksilta. Pienet pojat puetaan Buddhalaisen papin pukuun, jotta säästyisivät kuolemalta!
Lasten puvut
ovat koriat! Pienillä lapsilla on punaset housut, siniset nutut, keltaset liivit tai päinvastoin! Päähineet ovat koristetut hopeahelyillä, pienillä kulkusilla. Posket maalatut ja huulet punatut. Usein on nilkkaan kiinnitetty kulkunen, jotta kuullaan missä pikku ihminen vilistelee.
Tytöillä on korvissa renkaat, ranteessa rannerengas, sormuksia sormissa ja kukkasia päässä. Idässä naiset käyttivät kukkasia päässään ympäri vuoden. Talvisydännä heillä oli tekokukkasia, mutta muina vuoden aikoina luonnollisia. Köyhät, pienet tytöt, joilla oli vaan housut jalassa, somistivat ainakin toisen käsivartensa hopearenkaalla ja siliän, rasvatun, mustan tukkansa joko punaisella tai valkoisella kukkasella. Vaikka lapset ovat rakkaita, heidän kuoltuaan
Ei heitä haudata.
Tshenkiangissa ollessamme huomasimme kaupungin ulkopuolella olevan mäen rinteellä joukon pieniä kuoppia ja niiden vieressä vaaterepaleita. Ne olivat lasten hautoja. Lapsen kuoltua, kääritään ruumis vanhoihin ryysyihin ja lasketaan kuoppaan, joka on vaan niin syvä, että ruumis siihen parhaaksi mahtuu. Peitetään sitten hienolla multakerroksella. Yöllä tulevat metsän pedot tai nälkäiset koirat, kaivavat ruumiin ja syövät sen.
Vielä yhdeksänkin vuotisia lapsia kohdellaan näin. Kysyessämme syytä siihen, kuulimme pääasiallisesti syynä olevan sen, että lapsen sielu ei pääse takasin maailmaan, jos ruumis kirstuun pannaan! Toiset ajattelevat lapsen sielun menevän jonkun vastasyntyvän lapsen ruumiiseen. Mitäs he sitten hänen vanhasta ruumiistaan välittäisivät! Moni luulee lapsen sieluttomaksi. Meistä tuo oli julma tapa, mutta Kiinalaiset olivat siihen tottuneet.
Kerran hartaushetkellä puhuimme lasten arvosta ja siitä, miten meidän tulee kohdella heitä. Kerroimme miten kristityt vanhemmat kätkevät pienokaisensa syvälle maan poveen odottamaan ylösnousemusaamua. Saapuvilla olevista miehistä yksi pyrskähti itkuun ja sanoi:
"Me Kiinalaiset rakastamme lapsiamme, mutta emme ole osanneet pitää heitä oikeassa arvossa."