— Se on varmaankin Kotka-Wappu, joka tuolla ylhäällä seisoo, sillä tuommoiselle rinteelle niin likelle syvyyttä ei kukaan toinen tyttö uskalla mennä; katsokaa vaan, näyttää siltä kuin tuulen pitäisi la'asta hänet alas, mutta hän aina tekee toisin, kuin muut kristityt ihmiset.
He astuivat nyt pimeään nuoskeaan ja kylmään havumetsään. Vielä kerran saattaja seisahtui ja katsahti haukantapaisella silmällänsä siihen paikkaan, jossa tyttö seisoi ja pieni kylä somasti levisi kapealla vuori-lakealla aamu-auringon kirkkaassa valossa, vaikka tämä ei vielä uskaltanut luoda salaisintakaan silmäystä tuohon ahtaasen laaksoon, joka oli kolkko kuin hauta.
— Älä sinä niin ylpeästi katsele tänne alas, tuonne ylös käy myöskin yksi tie! — Näin hän mutisi ja katosi vieraan kanssa.
Ikäänkuin tätä uhkausta pilkataksensa päästi tyttö kimakan huudon, joka herätti kai'un vuoriloissa ja lähetti sen kepeillä siivillä alas havumetsän syvään hiljaisuuteen. Siellä se laantui vaadintahuutona Oetz-laakson tuimilta haltioilta vuorivuohen-ampujalle.
— Huuda sinä vaan — huudan minä kuitenkin kovemmin! — uhkasi mies taas, ja pitäen molemmat kätensä niskassansa, rupesi hän posti-torven äänellä toitottamaan pilkka-laulua vuorelle päin. — Kuuliko tyttö sen?
— Miksi nimitit tuota tyttöä Kotka-Wapuksi? kysyi vieras pimeässä humisevassa metsässä.
— Sentähden, Herra, että hän jo lapsena kerran oli käynyt erään korppikotkan pesän kimppuun, — vastasi tyrolilainen. Hän on kauniin ja voimakkain tyttö koko Tyrolissa sekä julmasti rikas, ja pojat ottavat vastaan rukkasia häneltä niin, että on oikein häpeä. Ei ainoakaan heistä vielä ole uskaltanut näyttää itsensä olevan hänen voittajansa! Notkee hän on kuin metsäkissa ja niin väkevä että sanotaan häntä voittamattomaksi; — jos joku häntä lähestyy enemmin kuin häntä mielyttää, niin hän lyö sen maahan. Mutta — jos minä kerran sinne lähtisin, niin kyllä häntä opettaisin, tai itse repisin höyhentupsun hatustani!
— Miksi et ole jo koettanut onneasi hänen luonaan, koska hän on niin rikas ja kaunis? — kysyi vieras.
— Ah, tiedättekö — en kärsi tuommoisia tyttöjä, jotka ovat puoleksi poikia. Hän on kyllä syytön siihen: — Vanhus — Stromminger on hänen nimensä — on ilkeä, paha ihminen. Hän oli aikanansa suurin tappelija ja kamppailija koko vuoristossa ja sama veri vielä tänä päivänä hänessä kuohuu. Hän on häpeemättömästi rääkännyt tuota tyttöä ja kasvattanut häntä niinkuin poikaa; äiditöin on hän myöskin ollut, sillä hän oli niin iso ja vahva lapsi, että vaimo ei voinut jäädä eloon hänet synnytettyänsä, vaan kohta kuoli. Sillä tavoin on tyttö varmaankin tullut noin villityksi.
Näin kertoeli tyrolilainen vieraalle laaksossa, eikä hän erehtynyt. Tyttö, joka seisoi tuolla korkealla, syvyyden ääressä, oli Walburga Stromminger, mahtavan "talollis-kuninkaan" lapsi, jota myös sanottiin Kotka-Wapuksi; hän puhui totta, tyttö ansaitsi tämän nimen. Voimakas ja uskalias oli hän kuin kotka; luontonsa oli niin karkea ja lähestymätöin, kuin nuo kallio-piikit, joille korppi-kotkat pesiänsä rakentavat ja jotka repivät repaleiksi taivaan pilvet.