— Oletko kuullut Luckard'ista? — kysyi tämä.
Wappu nyykähytti päätänsä.
— Niin, niin, — jatkoi ukko, keskeyttämättä työtään, — kuu Bincentz vihaa jotakuta, ei hän malta mieltänsä ennenkun on saanut sen pois tieltä! Minua hän myös mielellään tahtoisi pois täältä, sillä hän huomasi että minä pidin Luckard'in puolta, ja hän luulee ettet sinä voisi olla niin uppiniskainen jos ei sinulla talossa olisi apua. Kun hän ei muulla tavoin voi puuttua minuun, niin hän nyt antaa minulle raskaimman työn. Joka päivä pitää minun hakkaaman sylellinen puita. En kestä sitä kauemmin. Sinä tiedät että olen 68 vuotta vanha, ja tämä on jo kolmas päivä. Mutta sitä hän juuri tahtoo, voidaksensa sanoa Stromminger'ille, ett'en enää kelpaa mihinkään, tai pakoittaaksensa minua menemään itsestäni, kun en jaksa enää. Vaan mihinkä minä tällä i'ällä menen? Minun täytyy kestää!
Wappu oli synkän näköisenä kuunnellut vanhuksen puhetta. Nyt meni hän nopeasti talohon, tuodaksensa leipää ja viiniä vanhalle miehelle. Mutta varastohuone oli lukittu, kelleri samaten. Wappu meni kyökkiin. Hänen sydäntänsä kirveli — kyökki oli ollut Luckard'in oikea koto, tuon vanhuksen täytyi tulla vastaan ja kysyä: — "kuinka sinun on? — mitä sinä tahdot — mitä minä voin tehdä puolestas?" — mutta se aika oli ollut se. Vieras roteva piika istui piisin vieressä kuorien perunoita.
— Missä ovat avaimet? — kysyi Wappu.
— Mitkä avaimet?
— Varasto-huoneesen ja kelleriin!
Se, jolle hän puhui, katseli häntä hävyttömästi.
— Ho, ho! siivosti, siivosti — kuka sinä olet?
— Sitä sinun sopisi arvata, — sanoi Wappu ylpeästi, — minä olen talon tytär!