— Kuinka iloinen sinun miesvainaja olisi ollut jos olisi elossa tänä päivänä! — sanoivat naiset. — Tuskin voisi uskoakaan, — huudahti joku kohteliaasti, — tuskin voisi uskoakaan että tuo roteva mies on sinun poikasi — varsinkin kun näkee minkä näköinen sinä olet.
Äiti hymyili ylpeästi. — Niin, se on kookas poika ja hyvä lapsi, parempaa ei voi löytää. Mutta uskokaa pois, minä elän alituisessa pelossa ja vavistuksessa tuon uskalikon tähden; ei päivääkään kulu ilman että ajattelen: tänä päivänä hän ehkä kannetaan kotia muserretuilla jäsenillä. Se aatos on risti!
Nyt korkea-arvoinen papisto ilmauntui paikalle ja teki lopun keskustelusta. Ihmiset tunkeusivat pieneen kirkkoon, taluttaen kukkasilla koristetut, valkosiin esi-liinoihin puetut rippi-lapset, ja pyhä toimi alkoi.
Mutta Wappu ei koko aikana muuta ajatellut kuin karhun kaatajaa ja kaikkia hänen toimittamiansa ihmetöitä — kuinka ihanata olisi olla noin väkevä ja uljas ja olla niin kunnioitettu ett'ei kukaan voinut hänestä mitään pahaa puhua. — Jospa Jooseppi vaan tulisi niin kauan kuin hän olisi Sölden'issä, että saisi häntä nähdä; se oli nyt hänen tulisin toivonsa!
Viimein oli jumalan-palvelus ohitse ja lapset vastaan-ottivat siunauksen; silloin kuului kirkon ulkopuolelta rivakkaita hurraa-huutoja. — Se on hänellä muassa, karhu on äänellä! — Pappi tuskin oli ehtinyt lopettaa siunauksen ennenkuin väki syöksi ulos ja riemuten kokoontui nuoren vuorivuohen-ampujan ympäri, joka tuli pulskan nuorukaisjoukon seurassa Schnalferthal'ista ja Vintschgau'ista. Mutta vaikkapa toiset nuorukaiset olivat kyllä pulskat, ei kukaan voinut Joosepille vertoja vetää. Hän oli pitempi kaikkia muita ja niin kaunis hän oli — niin mainion kaunis! Hän ikäänkuin loisti jo kaukaa. Hän oli pyhän Yrjänän näköinen tuolla sisällä kirkossa. Olkapäällä kantoi hän karhun nahan, jonka julmat kynnet heiluivat edestakaisin hänen leveällä rinnallansa. Hän kulki jalon näköisenä kuin keisari, aina astuen yhden askeleen, kun toiset astuivat kaksi. Ja hänestä tehtiinkin semmoista melua ikään kuin olisi hän ollut keisari puettu vuorivuohen-ampujaksi. Toinen kantoi hänen pyssyänsä, toinen äänen takkiansa, kaikki olivat vähän päihtyneet, huusivat ja lauleskelivat; hän yksin oli selvä ja tyyni. Hän astui ujosti papin eteen, joka tuli kirkosta, ja otti seppelöityn hattunsa päästään. Vieras piispa teki ristin-merkin hänen päällensä ja sanoi:
— Herra oli väkevä sinussa, poikani! Hänen avullansa olet toimeen saanut mitä ei kukaan muu osannut. Ihmiset kiittäkööt sinua — vaan kiitä sinä Herraa!
Kaikki naiset itkivät liikutettuina: Wapunkin silmiin nousivat kyyneleet. Oli ikäänkuin se mielenhartaus, jota hän kirkossa kaipasi, nyt olisi valloittanut hänet, nähdessään tuon ko'okkaan metsästäjän laskevan jalon päänsä papin siunaavan käden alla. Papit vetäysivät sen jälkeen takaisin. Joosepin ensimmäinen kysymys oli:
— Missä on mun äitini? Eikö hän ole täällä?
— On! — vastasi tämä ja vaipui poikansa syliin. — Täällä minä olen.
Jooseppi sulki hänet hellästi syliinsä ja sanoi: — Katsos äiti, sinua minun olisi ollut sääli jos en koskaan olisi palannut, — mitä tekisit ilman minutta, rakas äiti, enkä myöskään olisi tahtonut kuolla sinua vielä kerran suutelematta.