Hän nauroi hyväntahtoisesti ja ojensi kätensä Stromminger'ille — mutta tämä ei ottanut sitä, vaan huusi vihaisella silmäyksellä: — Perkele sen sinulle palkitkoon, sinä konna. — Ja te kaikki, Sölden'in miehet, jotka olette ilolla nähneet kuinka Stromminger on tehty lasten narriksi, te saatte vielä havaita kuka Stromminger on. Nyt hän ei enää tahdo mitään tekemistä teidän kanssanne, eikä mene enää takaukseen, vaikka koko Sölden kuolisi nälkään. — Hän meni sen puun juurelle, jossa Wappu istui kuin kuumehourauksissa, ja veti häntä hameesta, sanoen: — Tule alas sinä! Täällä ei tule mitään päivällistä. Minulta ei kukaan Söldeniläinen saa kreuzeriäkään nähdä!
Mutta Wappu, joka enemmän oli pudonnut kuin astunut alas puusta, seisoi niinkuin lumottuna, ja hänen silmänsä katselivat rukoillen Jooseppia. Wapun mielestä Joosepin täytyi niin selvästi nähdä kuinka katkerata oli mennä pois, että hänen olisi pitänyt tarttua Wapun käteen ja sanoa: — jää vaan luokseni — olethan sinä minun omani ja minä sinun — eikä kenenkään muun! — Vaan hän seisoi hämmästyneitten miesten joukossa, jotka kuiskailivat keskenään, sillä kylässä moni oli velkaa Stromminger'ille; hänen rikkautensa juoksi koko seudun suonissa.
— No, tuleeko siitä mitään? — sanoi Stromminger ja tuuppasi tyttöä, jotta hänen täytyi mennä vasten tahtoansa, vaan hänen huulensa vapisivat, hänen rintansa aaltoili tuskasta ja turhan, salamantapaisen vihan-silmäyksen loi hän isäänsä. Tämä ajoi tyttöä edellään niinkuin vasikkaa. Näin he kulkivat muutamia askeleita, kunnes ihmisiä tuli heidän jälessänsä, ja kääntyessään huomasivat he takanansa Joosepin ynnä pari miestä. Jooseppi sanoi: — Älä ole niin äkäinen, ylimystalollinen! Ettehän kuitenkaan voi juosta tuota pitkää matkaa Sonneplatte'lle syömättä.
Hän seisoi aivan likellä Wappua ja tämä tunsi Joosepin hengähdyksen ympäröivän itseänsä — Joosepin silmä oli häneen luotu — sääliväisesti oli hänen kätensä laskettu Wapun olkapäälle. Tämä ei tietänyt mitenkä laita oli — Jooseppi oli niin hyvä, niin ystävällinen ja kuitenkin tuntui hänestä kuin silloin, kun hän, ryöstettyänsä kotkan pesää, tunsi tämän siivet suhisevan ympärillään, niin ett'ei hän voinut kuulla eikä nähdä! Yhtä huimaava oli Joosepin läheisyys Wapun nuorelle sydämelle. Hän ei ollut vapissut kun tuo peloittava eläin lensi hänen päälleen, pimentäen päivää suurilla siivillään, hän oli uljaasti puolustanut itseänsä, mutta nyt koko hänen ruumiinsa vapisi, ja siinä hän seisoi hämmästyneenä ja ujona.
— Pois tieltä! — huusi ylimystalollinen ja näytti nyrkkinsä Joosepille. — Minä lyön sinua vasten kasvoja jos et päästä minua pois täältä, maksakoon vaikka henkeni.
— No jos ette tahdo jäädä, niin olkaa jäämättä — te olette hupsu, ylimystalollinen! — sanoi Jooseppi tyynesti, kääntyi ja meni takaisin muiden luo.
Nyt ei kukaan heitä pidättänyt, he kävivät esteettä eteenpäin — yhä kauemmaksi pois Joosepin luota. Wappu katsoi taaksepäin, vielä hetken aikaa näki hän Joosepin pään, joka kohosi muiden yli, kuuli iloisen huminan ja naurun kirkkokentältä. Vielä hän ei voinut uskoa että hänen todellakin täytyi mennä pois, eikä enää saisi Jooseppia nähdä — ehk'ei koskaan enää. Nyt he kiersivät erään kalliokolkan ympäri ja kaikki oli hävinnyt, kirkkomäki, lukuisa ihmisjoukko ja Jooseppi — kaikki, kaikki oli mennyt. Nyt hänestä tuntui ikäänkuin suuri onni olisi ollut tarjona, vaan nyt auttamattomasti menetetty. Hän katseli ympärilleen, hakien apua sydämen tuskaa — outoa, tuntematonta surua vastaan. Mutta ei löytynyt ketäkään, joka olisi hänelle sanonut: — Ole huoleti — päivä vielä koittaa!
Kolkot ja kylmät olivat kalliot ja rotkot hänen ympärillään; kolkosti ja kylmästi vuoret katselivat häntä; jotka olivat nähneet tähtien syttymistä ja sammumista, mitä tämä pieni vapiseva sydänraukka heihin koski? Mykkänä kuin kävelevä harmaa kallio kulki isä hänen rinnallaan. Olihan hän kaikkeen syypää. Hän oli paha, kova, armoton mies, ei kukaan ihminen maan pinnalla Wapusta huolta pitänyt. Näin aatellessa ja taistellessa itsensä kanssa, astui hän yhä edemmäksi isänsä edellä, vuorta ylös, vuorta alas, niinkuin hän olisi tahtonut paeta omaa tuskaansa. Aurinko paahtoi paljasta kallioseinää, hän hengitti raskaasti, kieli tarttui suulakeen, kaikki suonet tykyttivät. Viimein hän kadotti kaiken mielenmalttinsa, heittäysi maahan ja nyyhkytti ääneen.
— Ohoo, mitä tämä merkitsee? sanoi Stromminger, suuresti kummastellen, sillä hän ei ollut nähnyt tyttärensä itkevän lapsuudesta saakka. — Oletko hullu?
Wappu ei vastannut, hän antausi kokonaan kamalan sydämentuskan ilmoittamiseen.