HETA. Ainohan se pyysi minua opettamaan tyskapolkkaa!
(Ottaa matot kainaloonsa ja menee peräovesta).
AINO (lakasee). Minun syynihän se oli!
(Rouva Peronius ja Aili istuutuvat sohvaan).
ROUVA PERONIUS (Ainolle). Sinun pitää jo tasaantua, olethan jo niin vanha että ymmärrät mikä on soveliasta ja mikä ei. (Ailille). Niin — mihinkä se jäikään meidän keskustelumme? — Niin todellakin! Ensi sunnuntaina voitte pyytää tänne tuttavianne, niin pidän teille pienet kihlajaiset, ja mitä siihen tulee, josta äsken puhelimme, niin minä olen ajatellut, että se sopii vallan hyvin, että me muutamme luoksesi. Onhan sinullakin rattoisampi olla ja en luule, että Arvollakaan on siihen mitään vastaansanomista.
AILI (virkkaa). En minäkään luule sitä. Siihen luulen hänen suostuvan varsin mielellään.
ROUVA PERONIUS. Saammehan sitten kuulla, kun Arvo tulee. En luule hänen muuten olevan vastaan, jos ei siinä suhteessa, kun hän on niin tarkka.
AILI. Sitä hän ei viitsi osoittaa teille — etenkään nyt.
ROUVA PERONIUS. Ja olisihan tuo suoraan sanoen tuhmuutta, jos hän sitä vastustaisi.
Viides kohtaus.