(Kävelee edestakaisin).
AILI. Tietääkös äiti, mitä Aino sanoi hommailevansa kesä-aikoina?
ROUVA PERONIUS (pysähtyen). Enhän minä ole kuullut!
AILI. Hän sanoi kulkevansa siellä maakylissä etsimässä niitä vanhoja runolaulajia ja soittajia…
ROUVA PERONIUS (nauraen). Voi sitä lasta, mitä se ajattelee! Tokko niitä semmoisia enää löytynee Karjalassa!
AILI (nauraen). Riittäähän sillä Ainolla puhetta! (Äitiinsä kääntyen). Mutta kyllä me saamme Ainosta hauskan toverin tulevassa kodissamme. Ei sieltä ilo lopu niinkauvan kun Aino on siellä!
ROUVA PERONIUS. Ja mitäs tätisi vielä?
AILI. Niin täti todellakin! Hän joka myös osaa puhella niin, ettei hänen kanssaan ikävä tule! Ja setä myös!
ROUVA PERONIUS. Einonkin luulen mielellään vuodeksi tai pariksi ottavan vapautta toimestaan ja siirtyvän pienempään kaupunkiin lepäilemään, ja sopiihan se vallan hyvin, että hänkin tulee luoksemme — oma perheen jäsen.
AILI. Sopii kyllä! Minä kirjoitan siitä Einolle tuonnenpana. Mutta minä ihmettelen, hän kun ei ole vastannut viimeiseen kirjeeseeni, jossa ilmoitin kihlaukseni Arvon kanssa!