Maisteri otti lehden ja luki siitä "Kirjeen Kauppilasta", jossa muun muassa puhuttiin tapulin laudoittamisesta ja sanottiin että "urakkamies kuuluu työstä saaneen hyvät voitot, joka ei olekaan ihme kun huutokaupasta oli hyvin vähän tietoa levitetty, niin että kilpailijoita ei ollenkaan ilmaantunut ja urakkamies maksoi työväelle niin huonot päiväpalkat, että sillä oli mahdoton rehellisesti elää".
— Minä kysyn: eikö se ole hävytöntä? huudahti Pihlén kun maisteri oli lukemisen lopettanut. Oliko minun asiani antaa huutokaupasta tietoa ja hankkia kilpailijoita? Ja mitä minuun työväen palkat tulee? Enhän itse teettänyt koko työtä, sen annoin urakalle toiselle ja jos hän sai työväkeä polkuhinnasta, niin se on hänen asiansa eikä minun. Vai häh?
Maisteri nyökkäsi vastaukseksi. Samassa tuotiin kahvia ja kun se oli juotu löi kauppias maisteria polvelle ja sanoi:
— Teidän pitää kirjoittaa siihen vastaus!
— Minun?
— Niin, nähkääs, minä en ole tottunut sellaisiin sanomalehti-kirjoituksiin. Niissä isketään kiinni joka ainoaan sanaan ja niitä sitte jauhetaan ja jauhetaan, niin että lopulta ei tiedä onko sitä tupakkimyllyssä tai ryynitampissa. Toiseksi vielä on suomenkielen kirjoittaminen sellaista helkkarin venkuraa ettei sitä osaa moni mies Suomessa. Kyllähän sitä puhuu jokainen — puhuuhan sitä talonpoikakin, mutta annas kun ottaa kynän käteensä, niin ruotsia siitä vaan valuu; näette, sen minkä konttoristina oppii, sen patruunana taitaa.
Pihlén pani kätensä ristiin rinnoilleen ja piirteli saappaansa kärjellä koukeroita hiekkaan.
— Hohhoi! huokasi hän sitte hiukan vaiti oltuansa; surkeata sentään ettei omassa kaupungissa ilmesty sanomalehteä, jossa voisi itseänsä puolustaa.
— Sitä minäkin olen ihmetellyt, tarttui maisteri puheesen. Nyt on Suomessa jo pienemmissäkin kaupungeissa oma äänenkannattajansa, jossa kaupungin asioista keskustellaan, mutta täällä näytään vielä nukuttavan viattomuuden unta.
— Se on totta; mutta kenenkä se on vika? Täällä ei ole kynään kykeneviä miehiä.