Ensi kerran kun maisteri tapasi neiti Tornin, sanoi hän suoraan ajatuksensa uudesta novellista. Neiti Tornille herahti kyyneleet silmiin. Hän sanoi itse samaa peljänneensä; mutta eroituksen oli vaikuttanut se, että edellisessä hän oli kertonut mitä itse oli kokenut, jälkimäisessä hän puhui ainoastaan mielikuvituksensa perustuksella, ja se ei mahtanut olla erittäin vilkas.
Maisteri sääli tyttöparkaa, jonka hän arvasi paljon kärsineen, ja kun häntä itseänsäkin näinä aikoina kovat lemmen tuskat vaivasivat, tunsi hän erityistä hellyyttä tuota naista kohtaan, joka seisoi hänen edessänsä ja kyynelten lävitse katsoi niin rukoilevaisesti. Hän tarttui melkein tahtomattansa tytön käteen ja koetti lohduttaa häntä, vaikka ei oikein tietänyt mitä piti sanoa nuorelle naiselle, joka sydämen asioissa kenties oli kokeneempi kuin hän itse.
Hän lupasi kuitenkin korjailla kirjoitusta eikä antanut sitä takasin, vaikka neiti Torn pyysi.
Tämä kohtaus tapahtui vähää ennen Vapunpäivää kaupungin kirkon edustalla. Kadut olivat jo paljaat ja kerjäläistytöt tarjoilivat pieniä vuokkotupsuja ohikulkeville. Seisoessaan tuossa kirkon portaitten läheisyydessä näkivät maisteri ja neiti Torn pormestarin ja kauppaneuvoksen rouvain yhdessä tulevan heitä kohden. Vaikka jo oli jotensakin lämmin, oli rouva Polinilla avara ketunnahkainen urkki kiiltävällä silkkipäällyksellä, pormestarin rouvalla oli ruumiinmukainen palttoo sinertävästä sametista sekä päässä samanvärinen soma kapotti, jossa ainoana koristuksena kiilsi hopeasolki.
Maisteri ja neiti Torn heittivät kiireesti hyvästi ja läksivät kumpikin eri haaralle. Neiti Tornin mennessä rouvain ohitse huomasivat nämät että hänen silmänsä olijat itkuiset ja rouvat iskivät toisillensa silmää.
Seuraavana päivänä kerrottiin kaupungilla että maisteri Tiira ja neiti Torn olivat olleet salaisesti kihloissa, uutta nyt maisteri oli antanut tuolle köyhälle tytölle rukkaset, saatuansa parempia kiikariin. Huhua ei kaupungissa paljon uskottu, ei ainakaan nuorien joukossa, sillä siihen ei huomattu vähintäkään syytä olevan.
Maisterilla ei moneen aikaan ollut mitään yhteyttä kauppaneuvoksen perheen kanssa ja noiden onnettomain painovirheitten jälkeen olikin heidän välillensä ilmaantunut jonkinlaista jäykkyyttä ja kylmyyttä, jonka poistamista maisteri turhaan aprikoitsi. Suuri oli sen vuoksi hänen hämmästyksensä ja ihastuksensa kun eräänä päivänä kauppaneuvos vei hänet kadulta luoksensa ja tarjosi sikaaria ja sherryä.
Kun maisteri ihanteli komeata hopeista koteloa, josta sikaareja tarjottiin, pisti kauppaneuvos sen hänen käteensä, sanoen:
— Olkaa hyvä, te voitte pitää sen muistona minulta.
Maisteri ällistyi suuresti ja kielteli samalla kuin kiitti, ja laski sitte kotelon pöydälle.