Kun Pihlén huomasi, että maisteri katsoi tytön jälkeen niin kauan kuin hametta hiukankin näkyi, sanoi hän hymyillen:
— Hän on olevinaan hirveä fennomaani, tuo Alma, ja on muutamain toisten tyttöjen kanssa perustanut ompeluseuran, jossa ei puhuta muuta kuin suomea.
— Sepä lieneekin ainoa henkisen elämän merkki koko kaupungissa, sanoi maisteri, ja lisäsi sitte, puristaen jäähyväisiksi kauppiaan kättä: mutta ensi vuonna alkaa toinen elämä!
He läksivät majasta; Pihlénin pienet lapset juoksivat heitä vastaan. Isä ojensi kummallekin etusormensa, johon lapset tarttuivat molemmin käsin kiinni ja juosta tepsuttivat rinnalla isän astuessa verkalleen.
— Te onkin kitta eikä mikään pätti, sanoi toinen, ja toinen, vanhempi, huusi:
— Täti Alma sanoi ettei mamman turnyyri ole kaunis!
— Soo, soo! Ei semmoisista puhuta…
II.
Maisteri oli tuskin ennättänyt kotia kun jo suurin osa kaupungin asukkaita tiesi mitä Pihlénin puutarhassa oli päätetty. Neiti Alma oli pois mennessään tavannut kadulla muutamia tuttaviaan ja kertonut heille tuon suuren uutisen ja sitten oli kauppaneuvos Polinin akkuna auki hänen ohikulkeissaan ja neiti Polin vaati häntä astumaan sisään. Siellä oli viisi kaupungin rouvaa kahvilla ja muutamat tytöt nakertelivat karamelleja ja etsivät manteleista "vielliebchen'eitä". Näille kaikille täytyi Alman myöskin kertoa tuo asia ja sillä tavalla levisi tieto siitä kulovalkean tavalla yhä laajempiin piireihin.
Niin kauan kuin Alma oli huoneessa puhuttiin asiasta Polinin luona hyvin sävyisästi, mutta heti kun hän oli poistunut alkoi ankarampi arvostelu.