"Sydän terve", sanoi tohtori. "Keuhkot hyvät. Ei mitään vikaa elimissä, jota voisi huomata. Filip Lefrank, älkää olko levotonna. Ette vielä kuole. Tautinne on tullut liiallisesta työstä. Lepo on ainoa lääke".
Niin lausui tohtori huoneissani Lontoossa; tohtoria oli noin puolen tuntia ennen lähetetty noutamaan minun tähteni, koska olin peloittanut kirjuriani pyörtyessäni pulpettini ääressä. En tahdo ilman syyttä kääntää lukiani huomion puoleeni; mutta ehkäpä lienee tarpeellinen selitykseksi lisätä, että olen "nuorempi" asian-ajaja suurella harjoituksella. Olen kotoisin Jersey nimisestä saaresta Englannin kanavassa. Nimeni franskalainen muoto (Lefanc) sai englantilaisen muodon useita polvia sitten: siihen aikaan käytettiin kirjain "k" Englannissa vielä sanain lopussa, jotka nyt päättyvät "c":llä. Siitä huolimatta me vielä toki kannamme päämme pystyssä kuten Jersey-perhe ainakin. Vielä tänäkin päivänä on isälleni ikävää kuulla puhuttavan pojastansa Englannin asian-ajaja-säädyn jäsenenä.
"Lepoa!" sanoin toistamiseen, kun lääketieteellinen neuvon-antajani oli päättänyt puheensa. "Ystäväni, tiedättekö nyt juuri käräjä-ajan olevan käsissä. Oikeudet istuvat. Katsokaahan, mikä tukku asiakirjoja makaa ja odottaa minua tuolla pöydällä. Lepo ja perikato ovat minulle yhtä".
"Ja työ on kuolema", lisäsi tohtori tyynesti.
Minä säpsähdin. Hän ei tahtonut pelottaa minua, hän puhui nähtävästi toden perästä.
"On ainoastaan kysymys ajasta", jatkoi hän. "Teillä on hyvä ruumiin rakennus, olette nuori mies, vaan ette voi aivan kauan liiallisesti rasittaa aivojanne ja turmella hermostoanne. Lähtekää kohta matkalle. Jos kärsitte merta, tehkää meri-matka. Meri-ilma voisi paraite tehdä teidät terveiksi. En tahdo kirjoittaa teille mitään receptiä. En voi parantaa teitä. Minulla ei ole muuta lisättävää".
Näin sanoen jätti lääkärini asuntoni. Olin itsepintainen; lähdin samana päivänä oikeuteen.
Vanhempi asian-ajaja siinä jutussa, jonka kanssa minulla oli tekemistä, kääntyi puoleeni pyytäen minulta jonkun selityksen, jonka olin velvollinen hänelle antamaan. Kauhukseni ja hämmästyksekseni en kyennyt kokoamaan ajatukseni: tapaukset ja asianhaarat olivat aivan sekasin aivoissani. Minä vietiin oikeudesta suuresti säikähtyneenä itsestäni. Seuraavana päivänä lähetettiin asia-kirjani takaisin asianomaisille, ja minä seurasin lääkärini neuvoa, lähtien Amerikaan ensi höyryssä, joka kulki New-Yorkiin.
Minä olin erityisestä syystä pitänyt matkan Amerikaan parempana muita merimatkoja. Muuan äitini sukulainen, näet, oli useita vuosia sitten muuttanut Yhdys-valtoihin ja siellä ruvennut maanviljelijäksi. Hän oli käskenyt minun käymään luonaan, jos joskus olisin tullut Atlantin meren poikki. Tuota pitkää toimettomuutta levon nimellä, johon tohtori oli minua tuominnut, voitiin tuskin suloisemmalla tavalla viettää, luulin minä, kuin käymällä orpanoimassa ja katselemassa Amerikaa. Viivyttyäni hetken aikaa New-Yorkissa, kuljin rautatietä sukulaiseni, herra Meadowcroft'in luokse Morwickin talossa.
Amerikassa löytyy mitä juhlallisimpia näkö-aloja koko mailmassa. Terveellisenä vastakohtana näille voit myöskin usein valtioissa Yhdys-valloissa nähdä maisemia, jotka ovat niin tasaisia, niin yksitoikkoisia ja ikäviä matkustajalle, kuin koskaan missään muualla mailmassa. Se maanosa, jossa herra Meadowcroft'in maatila oli, kuului jälkimäiseen luokkaan. Silmäilin ympärilleni, kun astuin rautatievaunuista alas portaille Morwickin pysäyspaikalla ja sanoin itsekseni: "jos tulen terveeksi sillä, että tulen kankeaksi ja tyhmäksi, silloin olen tosiaan löytänyt paraan paikan".