Meidän kärsivällisyyttämme ei kauan kysytty. Seuraavan päivän tapaukset ilmottivat sen meille aivan odottamattomalla tavalla. Edellä puolenpäivän kertoivat naapurit kummallisia uutisia vankilasta taloon.
Ambrose Meadowcroft oli tunnustanut olevansa John Jagon murhaaja! Hän oli samana päivänä kirjottanut tunnustuksen alle tuomarin ja vankilan tirehtöörin läsnä-ollessa!
Minä näin tämän asia-kirjan. Turhaa on tässä kertoa sen sisältöä. Lyhyesti sanoen, Ambrose tunnusti, mitä Silas oli tunnustanut, vaikka hän sanoi ainoastaan lyöneensä John Jagoa hänen pahan-ilkisen kiusanteon vuoksi, sillä hän luuli täten vähentävän rikollisuuttansa murhasta miestappoon. Oliko tunnustus tosiaan todenmukainen kertomus tapauksesta? Vai olivatko tuomari ja tirehtööri toimineet perheen hyväksi ja houkutelleet Ambrosea käyttämään tätä hurjaa keinoa välttääkseen häpiällistä kuolemaa — mestaus-lavalla? Tuomari ja tirehtööri olisivat aivan ääneti, kunnes oikeus pakottaisi heitä puhumaan.
Kuka antaisi Naomille tiedon tästä viimeisestä ja kaikkia surullisimmasta onnettomuudesta, joka oli häntä kohdannut? Koska Naomi tiesi, että minä salaisesti rakastin häntä, olin minä hyvin vastahakoinen ilmottamaan hänelle lemmittynsä Ambrose Meadowcroft'in tunnustuksen. Oliko joku muu perheen-jäsen kertonut hänelle, mikä oli tapahtunut? Asian-ajaja saattoi vastata minulle tähän kysymykseen: neiti Meadowcroft oli Naomille kertonut kaikki.
Minä olin suuresti liikutettu, kun kuulin tämän. Neiti Meadowcroft ei suinkaan ollut se henkilö, joka jollain kurin tahtoi säästellä tyttö-parkaa: ikävät uutiset olivat neiti Meadowcroft'in ilmotus-tavan kautta tulleet toista vertaa ikävämmiksi. Minä koetin saada selville, missä Naomi oli, mutta turhaan. Hän oli kyllä muuten ollut tavattavissa. Oliko hän nyt minua piilossa? Tämä ajatus juolahti mieleeni, kun kävelin alas rappusia turhaan koputeltuani hänen huoneensa ovea. Olin päättänyt puhua hänen kanssansa. Minä odotin muutaman minuutin ja nousin sitten taasen äkkiä ylös rappusia myöden. Minä tapasin Naomin penkereellä, juuri kun hän oli menemäisillään huoneestansa.
Hän koki juosta takasin. Minä tartuin hänen käsivarsiinsa ja pidätin häntä. Toisella kädellä, joka vielä oli vapaa, painoi hän nenäliinansa vasten kasvojansa, ikäänkuin tahtoisi hän peitellä kasvojansa minulta.
"Te sanoitte kerran, että minä olen lohduttanut teitä", puhuin minä ystävällisesti. "Ettekö tahto antaa minun lohduttaa teitä nytkin?"
Hän koki vielä päästä irti minusta.
"Ettekö ymmärrä, että minä häpeen katsoa teitä silmiin?" puhui hän matalalla, sortuneella äänellä. "Antakaa minun mennä!"
Minä koetin vielä rauhoittaa Naomia. Minä vedin hänen ikkuna-penkin luo. Minä sanoin odottavani, kunnes hän voisi puhua kanssani.