Samana iltana mrs Fairbank ja minä puhuimme huoneessamme. Puheemme aiheena oli tallirengin elämäkerta; olimme erimieliset siitä, minkä verran ihmisrakkautta olimme velvolliset osoittamaan tallirengille.
Minun ajatukseni miehen kertomuksesta oli aivan käytännöllistä laatua. Francis Raven oli mielestäni niin kauan miettinyt tuota kummallista unennäköä ja huonon vaimonsa käytöstä, että hän lopulta oli joutunut jonkinmoiseen itsensä pettämisen tilaan tässä asiassa. Vallan mielelläni tahdoin auttaa häntä pienemmällä rahasummalla ja puoltaa häntä lakimieheni luona, jos hän tosiaankin oli jossakin vaarassa ja tarvitsi neuvoa. Tähän päättyivät mietteeni niistä velvollisuuksista, joita minulla saattoi olla tätä henkisesti kivuloista miestä kohtaan.
Mrs Fairbankin romantillinen luonne ei tyytynyt tähän järkevään tuumaan, vaan meni mahdottomiin.
"Yhtä vähän voisin luopua Francis Ravenista, kun hänen syntymäpäivänsä tulee", sanoi vaimoni, "kuin laskea luotani hauskan kirjan lukematta viimeisiä sivuja. Olen päättänyt, Percy, viedä hänet tallirenkinä mukanamme Ranskaan, kun palaamme sinne takaisin. Mitäpä yksi mies enemmän tai vähemmän maksaa niin varakkaille ihmisille, kuin me olemme?"
Ilojeni ja surujeni toveri jatkoi tällä tavoin puhettansa, eikä lainkaan pitänyt lukua niistä syistä, joita minä väitteitteni puolustukseksi toin esiin. Tarvitseeko minun sanoa naineille veljilleni, kuinka tämä väittely päättyi? Vaimoni tietysti hiukan suututti minua ja minä lausuin muutamia ankaria sanoja. Suuresti loukattuna vaimoni tietysti kääntyi toiselle kyljelleen aviovuoteellamme ja purskahti itkuun. Tietysti "herra" sitten pyysi anteeksi ja "rouva" sai asian menemään mieltänsä myöten.
Ennenkuin viikko oli loppunut, ratsastimme Underbridgeen ja tarjosimme
Francis Ravenille ylimääräisen tallirengin paikan luonamme.
Aluksi miesparka tuskin voi käsittää erinomaista onneansa. Kun hän hiukan tyyntyi, kiitti hän yksinkertaisella, kohteliaalla tavalla. Mrs Fairbankin herkkä myötätuntoisuus puhkesi kuten tavallista sanoihin. Hän puhui Ravenin kanssa kodistamme Ranskassa, aivankuin harmaapäinen, henkisesti väsynyt mies olisi ollut lapsi.
"Te, Francis, ette voi kuvitellakaan, kuinka sievä tuo vanhanaikainen asuntomme on; kuinka ihana on puutarhamme! Talli on kymmenen kertaa suurempi kuin tämä, erinomainen asunto teille. Meidän talomme nimi on Maison Rouge. Metz on lähin kaupunki. Kaunis Mosel-virta on lyhyen matkan päässä. Kun haluamme jotakin muutosta oloissamme, tarvitsee meidän ainoastaan ajaa rajalle ja niin tulemme Saksaan."
Francis, joka tähän asti jotenkin välinpitämättömästi oli kuunnellut kertomusta, säpsähti ja punehtui vaimoni viimeisistä sanoista.
"Saksaan?" toisti Francis.