"Kiitoksia kaikesta hyvyydestänne, armollinen herra. Huomenna te ette näe minua hengissä. Tällä kertaa on nainen tappava minut. Pankaa mieleenne sanani — nainen on tappava minut."
"Hyvä ystävä, eipä tuo nainen voinut Englannissakaan tappaa teitä; mitenkä hän sitten voisi tappaa teidät täällä Ranskassa?"
"Minä olen, armollinen herra, aivan vakuutettu siitä, että hän on etsivä minut täältä. Kello 2 aamulla syntymäpäivänäni olen minä jälleen näkevä naisen ja silloin näen hänet viimeisen kerran. Se on oleva viimeinen kerta."
"Luuletteko siis tosiaan, että hän tappaa teidät?"
"Luulen kyllä, armollinen herra. Hän on tappava minut — puukolla. Minä olen tuomittu. Viisikymmentä Rigobertiä ei voisi suojella minua."
"Ja kuitenkin haluatte, että joku valvoisi täällä luonanne?"
"Se on pelkkää heikkoutta, armollinen herra. En tahdo mielelläni olla yksin kuolinvuoteellani."
Minä silmäilin tohtoria. Jos hän olisi kehoittanut, olisin pelkästä säälistä ilmaissut Ravenille, minkä ilveen me olimme hänelle valmistaneet. Mutta tohtori tahtoi pysyä kokeessaan; hänen kasvonsa osoittivat selvään, että pitäisin suuni kiinni.
Seuraavana päivänä, 29 helmikuuta, olivat hopeahäät. Ensimmäinen työni aamulla oli käydä Ravenin luona. Rigobert tapasi minut ovella.
"Kuinka Raven on viettänyt yönsä?" kysyin minä häneltä.