"Tuokaa esille todistuksenne samassa järjestyksessä".
Picard ja Magloire avasivat todistuksia sisältävät pöytäkirjansa, ja lukivat presidentille samat erityisseikat, jotka olivat aikaisemmin lukeneet Lomaquelle.
"Hyvä", sanoi presidentti, kun olivat lopettaneet. "Meidän ei tarvitse vaivata itseämme millään muulla kuin tiedustamalla keitä kansalaiset Dubois ovat, ja niitä tietoja te varmaan olette valmiit antamaan. Oletteko kuulleet todistukset?" jatkoi hän kääntyen vankeihin; Picardin ja Magloiren puhellessa keskenään hiljaa sopottaen, ja katsellessa hämmästyneinä pääpoliisiin, joka seisoi äänettömänä heidän takanaan. "Oletteko kuulleet todistukset, te vangitut? Tahdotteko sanoa jotakin? Jos tahdotte puhua, niin muistakaa että tämän oikeuden aika on kallis-arvoinen ja ettette saa sitä turhaan kuluttaa".
"Minä pyydän saadakseni puhua, omasta ja sisareni puolesta", vastasi Trudaine. "Aikomukseni on säästää oikeuden aikaa tunnustuksen tekemisellä".
Hiljainen sopotus, joka oli kuulunut naiskuulijoitten puolelta vähää ennen, lakkasi heti kun hän lausui sanan: tunnustus. Kuolon hiljaisuudessa tunki hänen matala, tyyni äänensä oikeussalin kaukaisimpiin nurkkiin, kun hän, itseään hilliten, ettei kenkään voisi huomata sitä toivon kuolemankamppausta, joka tapahtui hänen sisässänsä, jatkoi puhettansa seuraavin sanoin:
"Minä tunnustan salaiset käyntini talossa Papistonkadun varrella. Minä tunnustan että ne henkilöt, joita kävin tapaamassa, ovat todistuksissa osoitetut. Ja viimein tunnustan tarkoitukseni näillä käynneilläni heidän luonansa olleen auttaa heitä heidän aikeissaan lähteä Ranskasta. Jos olisin tehnyt tämän valtiollisista vaikutteista, nykyisen hallituksen valtiolliseksi vahingoksi, myönnän että olisin syyllinen semmoisiin salahankkeisin Tasavaltaa vastaan, jommoisista minua syytetään. Vaan ei mitkään valtiolliset tarkoitukset minua elähyttäneet, eikä mikään valtiollinen täytymys minua kehoittanut tekemään sitä, joka minun on saattanut tämän oikeuden eteen. Niillä henkilöillä, joita autoin lähtemään Ranskasta, ei ole minkäänlaista valtiollista merkitystä, tahi yhteyttäkään valtiollisten asiain kanssa. Yksistään yksityisistä vaikutussyistä minä osoitin tätä inhimillisyyttä heitä ja toisia kohtaan — inhimillisyyttä, jota hyvä tasavaltalainen saanee tuntea, joutumatta isänmaansa onnen kavaltajaksi".
"Oletteko valmis ilmoittamaan oikeudelle keitä nämä kansalaiset Dubois todellakin ovat?" kysyi presidentti levottomasti.
"Olen valmis", vastasi Trudaine. "Vaan ensin haluan saada lausua pari sanaa sisareni suhteen, joka seisoo tässä oikeuden edessä syytettynä minun kanssani". Hänen äänensä alkoi käydä epävakaiseksi; ja nyt vasta alkoi hänen kasvonsa muuttaa väriä, kun Rosa nosti kasvonsa hänen hartioistaan ja katsoi häneen tuskaisesti. "Minä rukoilen oikeutta julistautaan sisartani syyttömäksi kaikkeen osanottoon siihen rikokseen, josta olen syytetty —", jatkoi hän. "Puhuttuani suoruudella itsestäni, voin minä vaatia uskomaan puhettani hänestä, kun vakuutan ett'ei hän ole minua auttanut eikä ole voinut auttaa. Jos syytä on; on se yksistään minun; jos tulee rangaistusta, tulkoon se yksistään minun kärsittäväkseni".
Hän pysähtyi äkkiä ja hämmästyi. Hänen oli helppo olla Rosaan katsomatta, vaan hän ei voinut pelastua mihinkään itsensä hallitsemisen koetuksesta, jos Rosa puhuisi. Juuri kun hän lausui viimeisen lauseen, nosti Rosa taas kasvonsa hänen hartioistaan, ja kuiskasi tuskaisesti:
"Ei, ei, Louis! Ei tätä uhrausta, kaikkien toisten uhrauksien perästä — ei tätä, vaikka sinä pakoittaisit minua itseäni puhumaan heille!"