"Hirviö! hirviö!" kuultiin huudettavan ensin vankien lavalla, vaan morina levisi heti kuulijakuntaan, ja huudot kasvoivat yhteiseksi hälinäksi; julmimmat nais-tasavaltalaiset kuuntelija-istuimilla yhtyivät viimein ylpeimpien vankilavalla olevien nais-ylimysten kanssa. Tässäkin kauheimman eripuraisuuden keskuudessa, tällä ankarimman vihollisuuden ajalla, tuo luonnon tunne osoitti vanhaa taivaallista taikavoimaansa; heräsi äitin tunne, joka yhdistää kaiken maailman.
Niitten harvojen henkilöiden joukossa tässä oikeussalissa, jotka heti arvasivat edeltäpäin minkä vaikutuksen Danvillen vastaus tekisi tämän oikeusjutun päätökseen, oli Lomaque yksi. Hänen keltaiset kasvonsa valkenivat hänen katsoessaan vankien lavaa kohden. "He ovat hukassa", mutisi hän itsekseen, astuen ulos siitä joukosta, jossa hän tähän asti oli seissyt.
"Hukassa! Se valhe, joka on pelastanut tuon konnan pään, on vienyt heiltä pienimmän toivon kipinänkin. Ei mikään voi estää tuomion langettamista. — Danville'n kauhea mielenlujuus on saattanut ne guillotinille!" Lausuen nämät sanat läksi hän ulos kiireesti lähellä vankienlavaa olevan oven kautta, joka vei vankien odotushuoneesen.
Rosan pää vaipui taas hänen veljensä hartioita vasten. Häntä pöyristytti, ja hän nojautui taaksepäin heikkona vasten käsivartta, jota veljensä ojenti häntä tukeakseen. Muuan naisvangeista koetti auttaa Trudaineä tämän lohduttaessa häntä; mutta hänen miehensä petollisuuden täydellisentäminen näytti kervaisneen häntä sydämeen asti. Hän jupisi vaan kerran veljensä korvaan, — "Louis! Nöyrästi minä käyn kuolemaan — ei muu kuin kuolema ole jäänyt minulle osaksi alennuttuani niin halvaksi että olen rakastanut tuota miestä." Hän lausui nämät sanat ja ummisti silmänsä raukeesti, eikä puhunut enempää.
"Toinen kysymys, ja te saatte mennä", lausui presidentti, kääntyen Danvilleen: "Tiesittekö vaimonne osallisuudesta veljensä salahankkeisin?"
Danville mietti epäilevästi hetken, muisti että siellä oli vieraita miehiä oikeussalissa, jotka voisivat todistaa hänen puheistaan ja käytöksestään vaimonsa vangitsemisen iltana, ja päätti tällä kertaa puhua totta.
"Minä en tiennyt siitä", vastasi hän, "vieraita miehiä voidaan kutsua tänne, jotka todistavat minun olleeni poissa Parisista, kun vaimoni osallisuus saatiin ilmi".
Vaikka hän saattoikin sydämettömästi hillitä luontoansa, oli yleisön mielenosoitus hänen edellisen vastauksensa jälkeen hämmentänyt häntä. Hän puhui nyt matalalla äänellä, seisten selin katsojiin, ja kiinnittäen silmänsä taas viheriäiseen pöydän peitteesen.
"Vangit! Onko teillä mitään muistutusta tehtävänä, jotakin todistuksia tuoda esiin, jotka voisivat heikontaa sitä selitystä, jolla kansalainen Danville on puhdistanut itseänsä epäluulosta?" kysyi presidentti.
"Hän on puhdistanut itseään mitä inhoittavimmalla valheella", vastasi Trudaine. "Jos voitaisiin saada käsiimme hänen äitinsä ja hän tuotaisiin tänne, niin hänen todistuksensa näyttäisi sen".