"Minä en jouda nyt kertomaan, vaan luultavasti me tapaamme toisemme vielä tänään. Minä toivon olevani vankihuoneella iltapäivällä. Kysynkö minä teitä? Hyvä! En unhota!" Näillä jäähyväissanoilla hän läksi ulos; eikä edes katsonut taakseen vankeihin, ennenkuin jo sulkivat oven hänen perästään.
Trudaine palasi sisarensa luokse, peloissaan että hänen kasvonsa ilmoittaisivat mitä oli tapahtunut tuossa omituisessa keskustelussa Lomaquen ja hänen välillä. Vaan mikä muutos siinä lienee ollutkin, ei Rosa näyttänyt sitä huomaavan. Hän oli yhä vielä kummallisen huomaamaton kaikkien ulkonaisten seikkain suhteen. Tuo kärsiväisyys, joka on vaimojen urhoollisuus kaikissa onnettomuuksissa, näytti nyt olevan ainoa virkistävä hengen-ilmaus, joka voimassa piti elämänliekkiä hänessä. Kun veljensä istuutui hänen viereensä, tarttui hän vaan hänen käteensä ja sanoi: "Olkaamme näin yhdessä, Louis, kunnes hetki tulee. Minä en sitä pelkää. Minulla ei ole paitse sinua mitään muuta, joka saattaisi minua rakastamaan elämää, ja sinä tulet myös kuolemaan. Muistatko sitä aikaa kun minulla oli tapana murehtia sitä, ett'ei minulla ollut lasta joksikin lohdutukseksi minulle? Minä ajattelin tässä, joku hetki sitten, miten kauheata olisi ollut nyt, jos minun toivoni olisi toteutunut. Se on minulle siunaukseksi, tässä suuressa kurjuudessa, että olen lapseton! Puhukaamme menneistä ajoista, Louis, niin kauan kuin voimme — ei miehestäni, eikä naimisestani — ainoastaan niistä menneistä ajoista, jolloin en vielä ollut taakkana ja murheena sinulle".
Päivä kului. Yksittäin, kaksittain ja kolmittain tulivat tuomitut vangit oikeussalista, ja keräytyivät odotushuoneesen. Kello kaksi oli kuolemaantuomittujen luettelo valmis luettavaksi. Se luettiin ja eräs oikeuden jäsen vahvisti sen todeksi; sitten vei vanginvartija vankinsa takaisin St. Lazare'en.
Ilta tuli. Vankien iltanen oli annettu; kuolemalistan jäljennös oli luettu julkisesti kalterien edessä; koppien ovet olivat kaikki lukitut. Vangitsemispäivästään saakka olivat Rosa ja hänen veljensä, osaksi erään lahjan, osaksi Lomaquen välityksen vaikutuksesta, olleet suljettuna samaan koppiin; ja yhdessä he nyt odottivat huomispäivän kauheata kohtausta. Rosasta tämä kohtaus oli kuolema — kuolema, jota hän ainakin kärsiväisyydellä ajatteli. Trudainen mielessä lähintä tulevaisuutta pimitti yhä enemmän tuo epätietoisuus, joka on kuolemaa pahempi; tuo ahdistava, kauhea, säälimätön viipymys, joka pitää mieltä piinauspenkillä, ja joka sydäntä kalvaa. Tämän kauhean yön pitkän, lohduttoman kuolemankamppauksen kestäessä, tuli hänelle vaan yksi helpoitus. Joka hermon jännitys, jokaiseen ajatukseen kiinnittyvän kauhean ahdistuksen ruhjoava paino helpoittuivat vähän, kun Rosan ruumiilliset voimat alkoivat vaipua hänen henkisen väsymyksensä alle — kun hänen surullinen kuoleva puheensa menneistä onnellisista ajoista hiljaa vaikeni, ja hän asetti päänsä hänen hartioilleen, ja antoi unen enkelin viedä itseään vähäksi aikaa, vaikka kuoleman enkeli jo siivillään häntä varjosti.
Aamu tuli ja lämmin kesäinen päivännousu. Mikä oli eloon jätetty hirmun hallitsemassa kaupungissa, heräsi täksi päivää pelkäävästi; ja yhä pysyi pitkän yön epätietoisuus huokenematta. Hetki lähestyi, jona vaunut tulivat noutamaan edellisenä päivänä tuomitut uhrit. Trudainen korva saattoi eroittaa heikointakin ääntä kaikuvassa vankihuoneessa koppinsa ulkopuolella. Hän kohta meni kuuntelemaan lähelle ovea, ja kuuli keskenään väitteleviä ääniä sen takaa. Äkkiä teljet vedettiin ovelta, avain vääntyi rei'ässään, ja hän huomasi edessään kyttyräselän ja erään alemman vanginvartijan.
"Katsokaa!" mutisi tämä jälkimäinen nurpeissaan, "siinä ne ovat, terveinä kopissaan, juuri niinkuin minä sanoin; vaan minä vakuutan teille vielä kerran etteivät olleet luettelossa. Mitä ajattelettekaan toruessanne minua ett'en ole liidulla merkinnyt heidän ovea viime yönä samalla kertaa kuin muitten? Pyytäkää taas minua toimittamaan tehtäviänne, kun olette liian juovuksissa itse sitä tekemään!"
"Pitäkää suunne, ja antakaa minun uudestaan katsella luetteloa!" vastasi kyttyräselkä, kääntyen ovesta ja temmaisten paperikaistaleen toisen kädettä. "Piru vieköön, jos minä tätä ymmärrän!" huusi hän, pudistaen päätään, huolellisesti tarkastettuansa luetteloa. "Minä voisin vannoa lukeneeni heidän nimensä porttikalterilla, eilen illalla, omilla huulillani; ja nyt, vaikka katsoisin miten kauan, en voi löytää heitä tästä. Anna nuuskaa näpillinen, ystäväni. Olenko minä valveilla, vai näenkö unta? — juovuksissa, vai selvänä tänä aamuna?"
"Selvänä, toivon minä", sanoi tyven ääni hänen takanaan. "Pistäysin juuri katsomaan miten jaksaisitte eilisen perästä".
"Miten minä jaksan, kansalainen Lomaque? Kiveksi muuttunut kummastuksesta. Te itse vartioitte tätä miestä ja tätä vaimoa edestäni, odotushuoneessa, eilen aamulla; ja mitä itseeni tulee, niin voisin vannoa lukeneeni heidän nimensä porttikalterilla eilen iltapäivällä. Nyt, tänä aamuna, tässä ei ole semmoista kuin nämä sanotut nimet koko luettelossa! Mitä ajattelette tästä?"
"Ja mitä te ajattelette", keskeytti loukattu alavartija, "hänen hävyttömyydestään haukkua minua huolimattomasta ovien liiduttamisesta, kun mies oli liian juovuksissa itse sitä toimittamaan? — liian juovuksissa voidakseen eroittaa oikeata kättään vasemmasta! Ellen olisi parasluontoinen mies koko maailmassa, niin minä kaipaisin ylivanginvartijalle".