"Sisareni! missä hän on?" kysyi Trudaine jollakin levottomuudella.
"Olkaa aivan huoleti hänestä. Minä kerron teille enempää kun tulemme ulos".
"Te varmaan annatte minulle anteeksi", sanoi kenraali Berthelin, puhuen kaikille läsnä-oleville, käsi kirjastohuoneen ovella, "jos minä jätän teidät. Minulla on pahoja uutisia saatettavana tyttärelleni, ja yksityisiä asioita sen perästä toimitettavana erään ystäväni kanssa".
Hän nyykäytti päätään jäähyväisiksi seuralle vanhalla jörömäisellä tavallaan ja meni kirjastohuoneesen. Pari minuuttia myöhemmin Trudaine ja Lomaque läksivät talosta.
"Te löydätte sisarenne teitä odottamasta asunnossanne hotellissa", sanoi jälkimäinen. "Hän ei tiedä mitään, ei ollenkaan mitään, siitä mikä on tapahtunut".
"Vaan miten hänet tunnettiin?" kysyi Trudaine oudostellen. "Danvillen äiti näki hänet. Varmaan hän —?"
"Minä ajoin asiaa niin että hän näkyisi, vaan ei näkisi. Meidän entinen kokemuksemme Danvillesta oli syynä siihen että minä katsoin tarpeelliseksi tehdä tämän kokeen, ja vanha poliisivirka-tottumukseni auttoi minua sen toimeen panemisessa. Minä näin vaunujen seisovan portilla, ja odotin kunnes vanha rouva tuli alas. Minä kävellytin sisartanne poispäin, kun hän astui vaunuihin, ja kävellytin häntä takaisin lähitse ikkunaa, kun vaunut läksi ajamaan. Silmänräpäys sen teki; ja kaikki kävi niin hyvin kuin olin ajatellut. Kyllin jo siitä! Palatkaa nyt sisarenne luo. Pysykää huoneessanne siksi kun yöposti lähtee Roueniin. Minä olen jo tilannut valmiiksi teille kaksi paikkaa. Menkää! ottakaa jälleen haltuunne vanhat huoneenne, ja jättäkää minut tänne toimittamaan ne asiat, jotka isäntäni on minulle uskonut, ja näkemään miten Danvillen ja hänen äitinsä asiat päättyvät. Koetan jollakin tavalla saada aikaa tullakseni sanomaan jäähyväiset teille Roueniin, vaikka en voisikaan siellä viipyä kauemmin kuin yhden päivän. Mitä vielä! ei mitään kiitosta. Antakaa kätenne. Minä häpesin sitä ottaa kahdeksan vuotta takaperin — nyt voin sitä sydämellisesti pudistaakin. Tuossa on teidän tienne; tässä minun. Jättäkää minut silkki- ja satiini-toimiini, käykää te sisarenne luokse ja auttakaa häntä matkakapineenne järjestämisessä".
* * * * *
Kolme päivää oli kulunut. On ilta. Rosa, Trudaine ja Lomaque istuivat yhdessä penkillä, josta Seinen joen kierrosten kaunista maisemaa on niin hyvä katsella. Vanha tuttu näkö-ala leviää heidän edessään, ihana kuin ennenkin — muuttumattomana, ikäänkuin he eilen olisivat sitä viimeksi katselleet.
He puhuvat keskenään surullisesti ja hiljaisella äänellä. Samat muistot täyttävät heidän sydämensä — muistot, joita he pidättävät puheeksi tulemasta, vaan joiden vaikutuksia jokainen tietää vaistollisesti toisenkin tuntevan. Milloin johtaa yksi keskuspuhetta, milloin toinen; vaan puhukoon kuka tahansa, valittuna puheen-aineena on aina, ikäänkuin yhteisestä suostumuksesta, aine, joka on yhteydessä tulevaisuuden kanssa.