Tiistaina lähetin minä muutetun testamentin, joka kokonaan poisti perintöoikeuden niiltä henkilöiltä, joita neiti Fairlie itse oli ilmoittanut haluavansa mieluimmiten muistaa. Minulla ei ollut tilaisuutta valita. Toinen lakimies olisi kyllä valmistanut sopimuksen, jos minä olisin kieltäytynyt tekemästä sitä.
Toimeni on lopussa. Se osa, johon minä perheen kohtaloissa olen mieskohtaisesti ottanut osaa, ei ulotu kauemmaksi kuin siihen kohtaan, jossa minä nyt olen. Toiset kynät piirtävät ne merkilliset tapahtumat, jotka kohta sen jälkeen seurasivat. Vakavana ja surullisena toistan minä vielä kerran viimeiset sanani Limmeridge-Housessa: Ei koskaan maailmassa olisi minun oma tyttäreni saanut mennä avioliittoon kenenkään miehen kanssa tekemällä sellaista sopimusta, kuin minä olin pakotettu tekemään Laura Fairlielle!
Marian Halcomben jatkama kertomus.
Otteita hänen päiväkirjastaan.
I.
[Sieltä ja täältä poisjätetyt kohdat neiti Halcomben päiväkirjasta ovat sellaisia, jotka eivät sisällä mitään Laura Fairliestä tai muista tässä kertomuksessa käsitellyistä henkilöistä.]
Limmeridge-House, marraskuun 8 päivänä.
Tänä aamuna matkusti herra Gilmore.
Hänen puhelunsa Lauran kanssa oli nähtävästi surettanut ja hämmästyttänyt häntä enemmän kuin hän tahtoi tunnustaa. Herra Gilmoren muodosta ja tavasta erotessamme pelkäsin minä huomaavani, että Laura tietämättään on paljastanut hänelle surunsa ja rauhattomuutensa salaisen syyn. Tämä ajatus valtasi minut siihen määrään hänen mentyään, että minä peruutin aikomukseni lähteä sir Percivalin kanssa ratsastamaan ja menin sen sijaan Lauran luo.
Aivan siitä lähtien kuin minä huomasin, kuinka onnettomasti minä olin pettynyt Lauran rakkauden voiman suhteen, olen minä tuntenut itseni epävarmaksi arvostellessani tätä ikävää asiaa. Minun olisi pitänyt huomata, että se hienotunteisuus, se varovaisuus itsensä suhteen ja se ankara kunniantunto, joka niin oli viehättänyt minua Hartright-raukassa ja hankkinut hänelle minun sydämmellisen ystävyyteni ja kunnioitukseni, olivat juuri sellaisia ominaisuuksia, joiden enimmän piti vaikuttaa Lauran luonnostaan jaloon ja tunteelliseen mieleen. Enkä minä kumminkaan aavistanut, ennenkun hän itse minulle sanoi, että tämä uusi tunne oli työntänyt syvälle juurensa. Minä luulin ennen, että aika ja muutos kitkisivät sen — nyt huomaan minä, että se tulee pysymään ja vaikuttamaan häneen koko elämän ajaksi. Tietäessäni niin väärin arvostelleeni tässä tapauksessa, tunnen epävarmaksi itseni kaikessa muussakin. Minä epäilen sir Percivalia huolimatta siitä, että olen saanut varmimmat todistukset. Minä epäröin puhua Lauran kanssa. Tänään aamupäivällä seisoin minä kauan käsi hänen ovensa lukolla epävarmana, tekisinkö minä hänelle ne kysymykset, joiden takia minä olin tullut, vai en.