Laura huokasi syvästi ja kumartui hieman lähemmäksi minua, niin että hänen olkapäänsä lepäsi minun olkapäätäni vasten. Minä tunsin hänen vapisevan ja tahdoin säästääkseni häntä itse puhua. Hän hillitsi minua varottavalla kädenpuristuksella ja puhui taas sir Percivalille tällä kertaa katsomatta häneen.
"Minä olen kuullut", sanoi hän, "ja minä uskon sen, että vahvin ja tosin kaikesta rakkaudesta on se, joka vaimon tulee omistaa miehelleen. Kun minä jouduin kihloihin, olin minä vielä tilaisuudessa lahjoittamaan tämän rakkauden teille tulevaisuudessa, samoinkuin Te olitte tilaisuudessa sen voittamaan. Tahdotteko Te antaa minulle anteeksi, tahdotteko Te lempeästi tuomita minua, jos minä sanon, ett'ei asia enää ole niin?"
Muutamat kyyneleet vierivät hitaasti hänen poskillensa hänen odottaessaan vastausta sir Percivalilta. Mutta sir Percival ei sanonut sanaakaan. Lauran vastauksen alussa oli hän muuttanut kättänsä, jota vasten hänen päänsä nojasi, niin että se kätki hänen kasvonsa. Minä näin ainoastaan hänen vartalonsa yläosan. Ei yksikään hänen lihaksensa liikahtanut. Hän oli sysännyt päätänsä tukevan käden sormet syvälle hiusten sekaan. Kenties kätki se surun, kenties vihan — on vaikea sanoa kummanko — ei mikään kuvaava värähdys osoittanut sitä. Ei mikään, ei mikään ilmaissut, mitä hän tänä hetkenä ajatteli — tänä hetkenä, jonka piti ratkaista sekä hänen että Lauran vastainen kohtalo.
Minä päätin pakottaa hänet selitykseen Lauran tähden.
"Sir Percival!" huudahdin minä vakavasti, "ettekö Te lausu sanaakaan, kun minun sisareni on sanonut niin paljon? Enempää, minun ajatukseni mukaan", lisäsin minä onnettoman kiivauteni viehättämänä, "ei kellään miehellä maailmassa voi olla oikeutta odottaa teidän molemminpuolisessa asemassanne toisiinne."
Tämä viimeinen varomaton lausunto avasi tien hänelle, josta hän olisi voinut pelastua, jos hän olisi halunnut, ja hän käytti heti sitä edukseen.
"Suokaa anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän yhäti kasvot käden takana — "suokaa anteeksi, jos minä muistutan, ett'en minä koskaan ole vaatinut sellaista oikeutta."
Ne harvat, yksinkertaiset sanat, jotka olisivat johtaneet hänet siihen kohtaan, josta hän oli poistunut, olivat juuri kielelläni, kun Laura ehkäisi minut taaskin puhumalla.
"Minä toivon, ett'en minä turhaan ole tehnyt tätä tuskaista tunnustusta", sanoi hän. "Minä toivon, että se on hankkinut minulle Teidän täyden luottamuksenne siihen nähden mitä minulla on vielä sanottavana."
"Minä pyydän vakuuttaa sen." Sir Percival lausui tämän lyhyen vastauksen lämmöllä, laski kätensä taas pöydälle puhuessaan ja kääntäytyi meihin päin. Mitkä kiihkeät tunteet olivatkaan kuvastuneet hänen kasvoillaan, niin olivat ne täysin rauhaisat. Hänen piirteensä eivät kuvastaneet mitään muuta kuin innokkainta harrastusta saada kuulla, mitä Laura vielä sanoisi.