Meidän kunnon rouva Veseymme, jonka me kaikki melkein olemme unhottaneet tänä aikana, sai meidät heti aamulla vuodattamaan kyyneleitä aavistamatta itse mitään. Hän on salaisuudessa työskennellyt useampia kuukausia valmistaakseen lämpimän Shetland-saalin rakkaalle oppilaalleen — yritys joka oli suuri ja hämmästyttävän vaikea hänen ikäiselleen ja hänen elämäntapoihinsa tottuneelle naiselle. Hän jätti lahjan tänä aamuna, ja lämminsydämminen Laura-raukkani, joutui täydellisesti mielenliikutuksen valtaan, kun hänen uskollinen, vanha ystävänsä ylpeällä mielihyvällä ripusti saalin hänen hartioillensa. Minä olin tuskin ehtinyt rauhoittaa heidät molemmat ja pyyhkiä omat kyyneleeni, kun minä sain kutsun saapua herra Fairlien luo saadakseni kunnian kuulla pitkän kertomuksen siitä, kuinka hän oli ajatellut kaiken tapahtuvan hääpäivänä, niin ettei hänen kallis leponsa häiriintyisi.
"Suloinen Lauramme" saisi muistolahjan häneltä — ruman sormuksen, jossa hänen hellän setänsä hius on koristeena jalokiven asemesta ja ranskankielinen kaiverrus ikuisesta ystävyydestä. — "Suloinen Lauramme" saa tämän liikuttavan ystävyyden todisteen minun kädestäni, siksi että hänellä olisi kyllin aikaa toipua kiihkeistä tunteistaan, ennenkun hän saapuisi herra Fairlien luo. "Suloinen Lauramme" saisi tulla pikku käynnille hänen luokseen tänä iltana ja olla hyväntahtoisesti panematta toimeen mitään vastenmielistä kohtausta. Huomenna aamupäivällä saisi "suloinen Laura" taaskin tulla hänen luokseen lyhyelle käynnille morsiuspuvussaan ja silloin taas olla hyväntahtoisesti panematta toimeen mitään vastenmielistä kohtausta. Kolmannen kerran saisi "suloinen Laura" pistäytyä vielä kerran sisään ennen lähtöään, mutta häiritsemättä hänen tunteitaan sanomalla, milloin hän lähtisi, ja itkemällä — "laupeudesta, kallein Marian, sinä, joka itse aina olet niin levollinen, niin miellyttävä ja siivo, laita niin, että se käy kyyneleittä!" Minä raivostuin lopulta niin tästä viheliäisestä, itsekkäästä lörpötyksestä tällaisessa tilaisuudessa, että minä varmaankin olisin ravistanut herra Fairlietä sanomalla hänelle muutamia epämiellyttäviä totuuksia, joita hän ei ole koskaan kuullut, ellei herra Arnold Polesdeanista samassa olisi saapunut ja minua niin ollen kutsuttu hoitamaan emännän velvollisuuksiani.
Loppupäivästä ei ole kirjoittamista. Minä en luule kenenkään talossa oikein tietävän, kuinka se kului. Sarja pieniä, joutavia tapahtumia seurasi toisiaan ja sai aikaan sekasortoa mielissä. Hameet, jotka viime hetkenä olivat valmiit, saapuivat nyt, matka-arkut täytettiin ja purettiin ja täytettiin uudelleen; lahjoja saapui läheltä ja kaukaa, ystäviltä ja tuttavilta, ylhäisiltä ja alhaisilta. Kaikki olimme me rasittuneita, kaikki odotimme hermostuneen levottomina huomispäivää. Sir Percival oli ennen muita liian levoton voidakseen olla viittä minuuttia samassa paikassa. Kova, kuiva yskänsä kiusasi häntä enemmän kuin milloinkaan ennen. Hän on käynyt edes ja takaisin, asuinkartanosta ulos ja sisään koko päivän, ja hänet on vallannut sen lisäksi niin tavaton uteliaisuus, että hän on ladellut tulvanaan kysymyksiä niille vieraille, jotka kaikenlaisissa pikku asioissa ovat saapuneet taloon. Ja kaiken tämän lisäksi jäytää sekä Lauraa että minua ajatus, että meidän huomispäivänä täytyy erota, ja sisäinen, yhäti lausumaton pelko, että tämä surullinen avioliitto on tuleva hänen elämänsä onnettomuutta tuottavaksi erehdykseksi ja minun elämäni auttamattomaksi suruksi. Ensi kerran kaikkina näinä vuosina, jotka me niin luottavissa väleissä olemme eläneet keskenämme, olemme me melkein välttäneet katsomasta toisiimme ja molemmanpuolisesta sopimuksesta olemme me koko illan pidättäytyneet puhumasta luottavasti toistemme kanssa. Minä en voi tästä kirjoittaa enempää! Mitä suruja elämä säästäneekään minulle, niin katson minä aina tätä joulukuun 22 päivää elämäni pisimmäksi ja surullisemmaksi päiväksi.
Minä kirjoitan näiden päivien muistelot oman huoneeni yksinäisyydessä myöhään puoliyön jälkeen; äskettäin hiivin minä Lauran luo silmätäkseni häntä hänen pienessä lumivalkoisessa vuoteessaan — tuossa vuoteessa, jota hän on käyttänyt lapsuudestaan saakka.
Siinä lepäsi hän tietämättä, että minä katselin häntä, — rauhallisena, paljon rauhallisempana, kuin minä olin uskaltanut toivoa, mutta hän ei kuitenkaan maannut. Yölampun hämärässä valossa huomasin minä hänen silmäänsä olevan vain puoleksi suljettuina. Kyyneleet loistivat vielä silmäripsissä. Minun pikku muistolahjani — rintaneula vain — oli pöydällä hänen lähellään ynnä rukouskirja ja hänen isänsä pienoiskuva, joka hänellä aina oli äärellään. Minä viivähdin hetkisen hänen päänaluksensa takana ja katselin häntä, kun hän siinä lepäsi toinen käsivarsi ja käsi valkoisella peitteellä, niin hiljaa, niin rauhaisasti, ett'ei hänen yöpukunsa reunuste edes liikahtanut hänen henkäyksestään — minä viivähdin ja katsoin häntä, kuten minä olen katsonut tuhat kertaa ennen, mutta nyt en koskaan saa nähdä häntä enää — ja hiivin sitten taas takaisin huoneeseeni. Rakas sisareni, kuinka turvaton Sinä olet kaikkine rikkauksinesi, kaikkine kauneuksinesi! Se ainoa mies, joka olisi uskaltanut henkensä ja elämänsä palvellaksensa Sinua, on kaukana poissa. Häntä heittelee meri tänä myrskyisenä yönä. Onko Sinulla ketään toista? Ei isää, ei veljeä — ei ketään muuta ihmistä maailmassa kuin se heikko, avuton olento, joka kirjoittaa nämä rivit, joka valvoo Sinua aamuun surun vallassa, jota hän ei voi tyynnyttää, levottoman aavistuksen vallassa, jota hän ei voi voittaa. Oi, mikä kallis aarre jätetäänkin tämän miehen käsiin! Jollei hän hoidakaan sitä hyvin! Jollei hän suojelekaan sitä kaikelta pahalta, mistä hän voisi! — —
Joulukuun 22 päivänä, kello 7. — Myrskyinen, synkkä aamu. Laura on noussut juuri ylös — parempana ja vahvempana nyt hetken saavuttua, kuin hän oli eilen.
Kello 10. — Hän on pukeutunut. Olemme suudelleet toisiamme; olemme luvanneet olla menettämättä rohkeuttamme. Minä olen hetkiseksi vetäytynyt huoneeseeni. Keskellä minun ajatusjuoksuni sekasortoa väikkyy yhäti sama kummallinen mielikuva, että jotakin sellaista tapahtuu, joka ehkäsee avioliiton. Mahtaakohan sir Percivalkin tuntea samoin? Minä voin nähdä ikkunastani, kuinka levottomasti hän kävelee edestakaisin vaunujen väliä oven edustalla. — Kuinka voinkaan kirjoittaa sellaisia hullutuksia! Avioliittohan on päätetty asia. Ennen puolen tunnin kuluttua lähdemme me kirkolle.
Kello 11. — Kaikki on päättynyt. He ovat vihityt.
Kello 3. — He ovat matkustaneet! Olen melkein kyyneleiden sokaisema, — minä en voi kirjoittaa enempää!